200 artonedustajaa

Pakolaiset, talousongelmat, uusimuotoinen avioliitto, Jumalaan uskominen ja ei-uskominen, Euroviisut ja Perttti Kurikan nimipäivät, futismaajoukkueen pelitaktiikka, sote, kirkon ja valtion suhteet, Vesa-Matti Loirin laulutaito, Ukraina-pakotteet, koulujen uskonnon opetus, Kreikan tilanne...

Monista asioista minulla ei ole niin jyrkän selvää mielipidettä kuin jotkut haluaisivat. Sen sijaan tunnen putoavani toisilleen huutelevien rintamien väliin. Olisiko keinoja, joilla tätä kaaosta voisi hallita?

Nyt olen ruvennut kuvittelemaan, että pääni sisällä on kaksisataa äänivaltaista edustajaa, niin kuin eduskunnassa on kaksisataa kansanedustajaa. Olen ruvennut kutsumaan niitä artonedustajiksi.

Olen havainnut, että monissa kiistakysymyksissä mielipiteeni syntyy äärimmäisen tiukan äänestyksen jälkeen. Välillä tulos on selvä, mutta vähemmistöön jääneitä artonedustajia on kuitenkin huomattava määrä. Kummallisimpia ovat ne tilanteet, kun huomaan esimerkiksi moraalisista syistä asettuvani vähemmistön kannalle.

On tietysti niitäkin asioita, joista artonedustajat ovat yksimielisiä. Taannoinen kansanedustaja Olli Immosen natsihenkinen viesti ei saanut minun päässäni yhtäkään kannattajaa. Niin öklö se oli.

Lahtelaisilla Ku Klux Klan -ideoilla ei pääse edes äänestykseen.

Tyhmää, laitonta ja suurenmoista

Juutuin vahingossa television ääreen. Ei ollut lainkaan tarkoitus katsoa, mutten vain päässyt irti.

Dokumentti kertoi ranskalaisesta Philippe Petit -nimisestä nuorallatanssijasta, joka vuonna 1974 käveli WTC:n kaksoistornien välille pingotetulla nuoralla korkealla New Yorkin yllä.

Temppua oli suunniteltu kuusi vuotta ja oli jo melkoinen teko päästä tornien katolle ja vartijoiden hätyyttämänä virittää nuorat rakennusten välille.

Valmisteluiden jälkeen tuli itse näytös: 45 minuuttia nuoralla kävelyä ja kahdeksan ylitystä tornien välillä. Petit myös makaili nuoralla.

Tämä kaikki on tyhmää, hengenvaarallista, laitonta.

Ihan mitä vain mutta samalla niin suurenmoista.

Tilataideteos Sofi Oksanen

Olen lukenut kaksi Sofi Oksasen kirjaa. Kummankin jaksoin lukea loppuun, mutta sen enempää ne eivät minulle antaneet.

Puhdistuksessa häiritsi siihen liimattu raflaaava oheisjuoni, prostituutiotarina, jonka mukana ololle en keksinyt mitään muita syitä kuin kaupallisia. 

Kun kyyhkyset katosivat herätti minussa positiivisia odotuksia jotka eivät sitten täyttyneet. Kirjan alkuun saaminen oli vaikeaa. Ensin en lainkaan käsittänyt, kuka siinä oli äänessä ja mistä siinä kerrottiin. Ensimmäiset neljäkymmentä sivua menivät täysin ohi, ja niin oli pakko googlata lehtikritiikkejä. Niistä sain riittävät perustiedot, joiden pohjalta lukeminen alkoi jotenkin sujua.

Uusin romaani Norma on nyt ilmestynyt. Julkistaminen oli mediatapahtuma.

Sofi Oksanen on yhtä paljon tilataideteos kuin kirjailija. Ulkoinen olemus on osa tätä installaatiota. Kuvitellaan, että hän näyttäisi samalta kuin toinen merkittävä naiskirjailija Eeva Tikka. Saataisinko Tikan kasvoilla mediaväki paikalle, jos hän olisi kirjoittanut Oksasen kirjat?

Toisaalta onhan se hienoa, että kirjallisuudellakin on mediatähtensä muistuttamassa kirjallisuuden merkityksestä, joten antaa mennä vain, Sofi Oksanen.

Vasemmalla Sofi Oksanen ja oikealla Eeva Tikka.

Nujakoivat mummut

Elokuisen kauniissa Tammisaaressa tutustuin kantaväestöön. Hämmästellen katselin, kuinka kaksi mummoa nujakoi kioskin takana. He löivät toisiaan kepillä, repivät, riuhtoivat, heittelivät toisiaan ja polkupyörää.

Taistelu ei loppunut, ja vihdoin tajusin, että jotain oli tehtävä tai pian oli soitettava ambulanssia.

Menin lähemmäksi, ja mummut huutelivat toisilleen ruotsinkielisiä kirosanoja (djävel!). Vaihdoin toiselle kotimaiselle ja kysyin: "Vad menar ni?"

Asetuin mummojen väliin, ja siitä taistelu hiljalleen taukosi.

Kumpikin oli kerännyt tyhjiä oluttölkkejä, ja toinen oli ilmeisesti varastanut tölkit. Toinen oli varas, ja toinen oli uhri. Niin tulkitsin tilannetta, mutten osannut päätellä varmasti, kumpi oli kumpi.

Sanoin, ettei purkkien takia sentään kannattanut toisiaan mukiloida, että ne eivät ole sen arvoisia asioita. Helppohan minun tietysti oli niin sanoa. Varmaan näille mummuille muutama tyhjä olutpurkki oli jokapäiväistä hyvinvointia. Perusteluni oli valju, mutta parempaa ei tullut mieleen.

Sanoin toiselle mummulle, että sinä lähdet nyt itään, ja toiselle, että sinä lähdet länteen. Niin he mutisten ja muristen menivät omiin suuntiinsa, ja itse valitsin kolmannen ilmansuunnan.

Tämä oli kai sitä takavuosina paljon mainostettua rauhaan pakottamista: sota loppui, epäoikeudenmukaisuus jäi.

Maalaisjärkeä, sen puutetta ja läsnäoloa 2/2

Edellisessä tekstissäni kirjoitin maalaisjärjen puutteesta. Tasapainon vuoksi kerron vastakkaisen esimerkin. Juttuni olisi parempi, jos voisin kirjoittaa tarkemmat yksityiskohdat, mutta ymmärrettävistä syistä tyydyn yleisiin piirteisiin.

Viime vuonna olin tilanteessa, jossa ammattibyrokraatti teki aivan tietoisesti lainvastaisen päätöksen. Kyse ei ollut suuresta laittomuudesta, mutta laittomuudesta kuitenkin. Ongelmana oli laki, joka periaatteessa oli aivan hyvä, mutta siinä ei vain ollut osattu ottaa kaikkia erikoistapauksia huomioon.

Tarkistin häneltä, aikoiko hän todella tehdä niin kuin oli sanonut tekevänsä.

"Kyllä aion tehdä. Joskus vain inhimillisyys menee kaiken edelle", hän sanoi. "Eikä tässä asiassa kukaan tule kiinnittämään tähän niin sanottuun rikkeeseen mitään huomiota. Ei kaiken maailman valvojilla ole silmää tällaiselle. Ja mitä sitten, vaikka olisikin. Saan enintään jonkin muodollisen huomautuksen. Mitä se nyt sitten haittaa sen rinnalla, että ihmisen asia tulee hoidetuksi. Ja juuri tässä asiassa kukaan ei tästä päätöksestäni kärsi, eikä tässä ketään huijata."

Maalaisjärkeä, sen puutetta ja läsnäoloa 1/2

Tämä kirjoitus ei ole suunnattu Postia vastaan, ei edes byrokratiaa vastaan. Kertomani tapaus on vain esimerkki maalaisjärjen puutteesta ja siitä, että asiat tehdään hankalimman kautta.

Tuttuni kertoi pudottaneensa rippijuhlien kiitoskortit postilaatikkoon ilman postimerkkiä. Huomattuaan asian hän soitti Postin asiakaspalveluun kysyäkseen, miten virheen voi korjata. Asiakaspalvelun mukaan ei käynyt, että hän olisi mennyt postilaatikon luo klo 16.30, kun laatikko tyhjennettäisiin. Postinkantajan silmien alla hän olisi laittanut merkit kuoriin. Ei käynyt sekään, että merkittömät kuoret olisi toimitettu paikalliseen postiin, jossa postin lähettäjä olisi käynyt liimaamassa merkit. Ei käynyt. Ei käynyt. Ainoa vaihtoehto oli asiakaspalvelun mukaan, että posti kenties toimittaisi kirjeet vastaanottajien lähiposteihin, josta ehkä lähtisi "sinulle on saapunut lunastettava kirjelähetys" -viesti vastaanottajalle.

Tämä on kouluesimerkki ymmärryksen ylittävästä joustamattomuudesta. Valitettavasti on joukko ihmisiä, jotka ongelmatilanteessa päättelevät: "Tehdään kaikkein vaikeimman mukaan. Silloin kukaan ei syytä, että olisi tehnyt väärin. Olen oikein kankea, niin en sählää mitään."

Toimivimpia käytännön elämän sääntöjä on, että moniin asioihin ei saa lupaa, vaikka ne saa anteeksi.

En millään usko, että Postilla olisi jokin pykälä, joka kieltäisi maalaisjärkisen postilaatikkoratkaisun. Vielä vähemmän on kuviteltavissa, että siitä olisi kenellekään mitään ikäviä seurauksia, jos sen mukaan toimisi. Kuka siitä valittaisi? Kiitoskorttien saajatko?

Maaseudulla ei tarvitsisi edes kysyä. Postinlähettäjä Minna olisi odottanut postinkantaja Mikkoa laatikolla. Yhdessä he olisivat liimanneet merkit.

Tampere ja Helsinki

Muistan, kun ensimmäisen kerran elämässäni tunsin, että kiivetessäni Helsingissä Tampereen junaan olin matkalla kotiin. Siitä on jo kauan. Vaikka olen käynyt kouluni paljon lähempänä Helsinkiä kuin Tamperetta, kotiseudusta ei ole epäilystä.

Tampereen seudulla on ilmaa ja täällä hengittää vapaammin. Täällä ei joudu niin helposti sisäsiittoisen kuplan sisään kuin Helsingissä. Ihmiset ovat kohtuullisia ja suhteellisuudentajuisia. Saa olla niin kuin on eikä tarvitse ylittää itseään päästäkseen porukkaan. Ei hienostella, vaan sanotaan "reenit", kun se sananalkuinen t on siinä pelkkää kikkailua.

En minä silti Helsinkiä inhoa. Helsingin yliopisto on minun yliopistoni. Tuulta ja reumaattista sadetta on liikaa, mutta kesällä Helsinki on kaunis kaupunki. Siellä on paljon lahjakkaita ihmisiä, ja monen alan parhaat ovat siellä. Tosin he luulevat usein itsestään liikaa. Joskus heidän paremmuudellaan ei ole muuta syytä kuin se, että he ovat itse itsensä parhaiksi julistaneet.

Kaikkein hienointa on, että Helsingissä on helppo vaihtaa autolla kaistaa. Kun laittaa vilkun päälle, takana olevan jalka menee jarrulle. Tamperelainen painaa kaasua.

Suopeus on ehkä suomen kielen kaunein sana

Puhumaton bussikuski

HKL:n erään linjan päätepysäkillä kävin seuraavan keskustelun bussiin kiivetessäni. Kuljettaja oli ulkonäkönsä perusteella umpisuomalainen. Kiire ei selitä mitään, koska auto ei ollut aivan heti lähdössä.

"Hei!"

"- -"

"Yksi kertalippu."

"- -"

"Kiitos."

"- -"

Hetken mietin äänen korottamista tai kysymystä, että oletkos kaveri äänes kadottanu. Sitten annoin asian olla, sillä mistä minä tiedän. Ehkä häntä ei ollut kotona opetettu. Ehkä hän tunsi olevansa kuljetuslaitteiston mykkä osa, joka poistetaan tarpeettomana, kunhan vain autotehtaiden kuljettajaton tekniikka kehittyy. Ehkä hän oli saanut kuulla niin paljon törkeyksiä, että oli päättänyt vaieta, kunnes toiset ajat koittavat.

En anna periksi

En kuitenkaan anna periksi. Pidän mielessäni Jugoslavian sodan opetukset, joiden mukaan yksi sisällissodan syitä oli se, että ihmiset lakkasivat tervehtimästä toisiaan. Koetan pitää yhteyttä niihin, joiden kanssa ajattelen eri tavoin tai joiden ajatukset ovat minulle peräti vastenmielisiä. Mitään hyvää ei voiteta sillä, että luukut lyödään kiinni.

Tuntemattomille ihmisille on liian helppo tehdä pahaa. Mies pudottaa taivaalta surutta napalmia 50 000 ihmisen päälle, vaikka maan päällä sama mies ei kestä kissan katsetta, jos kissalta pitäisi ottaa henki. On helppo irtisanoa ihmisiä, kun ei tunne heidän lapsiaan, joille äiti sanoo: "Ei nyt osteta sulle uusia kenkiä. Ehkä ne vähän puristavat, mutta jos ne pikkuisen vielä, edes ensi kuun alkuun."

Onnellinen tapahtuma: Hitlerin kuva katosi

Uskon kuitenkin pieniin, myötätuntoisiin eleisiin. Rohkaistuin taas, kun Facebook-seinälleni oli ilmestynyt niin sanottu humoristijuttu, jossa oli Hitlerin kuva. En vaatinut kaveriani muuttamaan kaikkia ajatuksiaan, en torunut, en paheksunut, mutta pyysin kauniisti, että minun ei tarvitsisi katsella ihmispedon kasvoja. 

Aihe ei naurata, kun olen sentään Auschwitzissa käynyt. Vielä on sekin syy, että meidän poikien äidinpuoleinen isoisoisä oli Hitlerin leirillä, josta tuli kotiin muutaman kymmenen kiloa kevyempänä kertomatta ikinä kenellekään, mitä oli nähnyt. Hänen ainoa rikoksensa oli ollut, että sodan lopussa hän oli suomalainen merimies suomalaisella kauppalaivalla.

Vähin äänin se kuva katosi. Tarvitaan vain näitä pieniä alkuja.

Nuorisotähtien hautausmaat

Taannoin kirjoitin suomalaisista jääkiekon maailmanmestareista ja heidän urakehityksestään. Nimiluettelot osoittavat vääjäämättömästi, että vain harvoista pelaajista tuli aikuisten maailman tähtiä.

Sama näyttää pätevän jalkapalloon. Suomi-Futis on muistellut alle 20-vuotiaiden maajoukkuetta, joka pelasi vuonna 2001 ikäluokkansa mm-kisoissa. Joukkue menestyi kohtuullisesti. Ensimmäisessä pelissään se hävisi tulevalle maailmanmestarille Argentiinalle 2 - 0, mutta oli alkulohkossa kunniakkaasti kolmas.

Ei näistä kavereista kuitenkaan ollut suomalaisen jalkapallon pelastajiksi. Mikael Forssell olisi voinut ilman loukkaantumisia pelata vielä komeamman uran, mutta hän oli kuitenkin pitkään maajoukkueen luottohyökkääjä. Maaottelumaaleja on peräti 29, mikä on Suomen tasoisessa joukkueessa todella paljon.

Mika Väyrynen on toinen onnistuja, joka on tehnyt hienon maajoukkueuran, vaikka ei hänestä ollut maailmantähdeksi. Myös Daniel Sjölundilla on ollut paljon maaotteluita, mutta Skandinavian ulkopuolisiin seuroihin hän ei ole päässyt.

Tämän jälkeen on hiljaista. Maajoukkueessa ovat käväisseet Antti Okkonen ja maalivahti Otto Fredrikson ja pari kertaa myös Hannu Haarala.

Tuomas Aho, Harri Haapaniemi, Ossi Martikainen, Marco Parnela ja Mika Niskala ovat jääneet seurapelaajiksi. Saa olla aika hyvä jalkapalloasiantuntija, jos tuntee heistä edes pari nimeä.

Taas jäi liputtamatta

Kahdeksantoistavuotiaana nuorukaisena Pentti Saarikoski ennusti tulevaisuuttaan tähän tapaan: "Mutta kerran tulevat koululaiset kiittämään minua siitä, että heillä on lupaa syyskuun toisena, suuren runoilijan merkkipäivänä."

Taas meni syyskuun toinen päivä ilman, että yksikään lippu nousi salkoon. Koululaisten vapaapäivä jäi toteutumatta.

Paluu vanhaan, hyvään ja halpaan

Joskus tekee tyhmiä, tarpeettomia ostoksia. Väritulostin oli sellainen.

Arvelin sitä oikeasti tarvitsevani, ja koska käyttöni on aika suurta, kyseeseen saattoi tulla vain lasermalli.

Ensin tuntui hienolta, mutta sitten tajusin, että värikasetteja sai olla kaiken aikaa vaihtamassa. Tulostin oli hidas ja kallis.

Palasin taaksepäin, ja ostin taas mustavalkokoneen. Se sylkee paperit nopeasti, enkä ole kertaakaan ollut tilanteessa, jossa olisin ajatellut, että saisinpa tämän värinä.