Kohtaaminen julkkiksen kanssa

Hääjuhlassa mies säesti kitaralla naisen laulua. Esitys oli kaunis, ja laulun sanat olivat hienot. Tyylillisesti mieleeni tuli Violeta Parra.

Kävin kiittelemässä esiintyjiä ja kyselin, oliko laulu heidän omansa. He myönsivät sen olevan, ja minä kysyin edelleen, olivatko he esiintyneet hyvinkin paljon, ja he myönsivät vaatimattomasti, että kyllä olivat. Lopulta minulle selvisi - taisi selvitä vasta sen jälkeen, kun asiaa suoraan kysyin - että muusikot olivat Kaija Kärkinen ja aikanaan Hurriganesissakin soittanut Ile Kallio.

Nolotti. En ollut tunnistanut, vaikka olisi pitänyt. Toisaalta se oli ymmärrettävää, koska en tunne julkkiksia ulkonäöltä. Katson televisiosta yleensä vain jalkapalloa enkä seuraa keveitä aikakauslehtiä.

He saivat kuitenkin minulta vilpittömän kiitoksen. Olin vaikuttunut heidän osaamisestaan, en heidän kuuluisuudestaan.

Lopulta pääsin kuiville, koska tietokilpailuvarastossani oli Ile Kallioon liittyvä knoppikysymys. Muistin, että aloitteleva U2 oli vuoden 1982 Ruisrockissa Ile Kallion ja Dieselin lämppärinä, tai ainakin se oli ensin lavalla. Sain vahvistuksen sille, että tapaus oli tosi.

Vielä puhuttiin Ile Kalliolle tärkeästä jalkapallosta. Hän kertoi, että hänellä oli Sami Hyypiältä saatu lippu Istanbuliin Mestareiden liigan finaaliin. Liverpool oli aina ollut hänen suosikkinsa, koska se on Beatlesien kaupunki.

Leonardon Viimeinen ehtoollinen on hänen oma kuvitelmansa

Pariisin olympialaisten avajaisista on keskusteltu yksityiskohtia myöten. On väitelty esimerkiksi viittauksesta Leonardo da Vincin maalaukseen Viimeinen ehtoollinen.Tosin oikea viittauksen kohde taitaa olla pikemminkin Ranskan Dijonissa esillä oleva Jumalten pidot. Tai sitten jokin muu, minun mielestäni aivan sama mikä niistä vai ne kaikki.

Onpa asian laita miten tahansa, eri taidemuodot ovat historian aikana viitanneet loputtomasti vanhoihin kertomuksiin ja kuviin ja samalla muokanneet niitä omaan käyttöönsä. Nämä viittaukset ovat pikemminkin kunnianosoituksia lähtökohdilleen kuin jonkinlaista vääristelyä. Oma väitöskirjani Pentti Saarikoskesta oli suurelta osin juuri sen tutkimista, miten kirjailija on käyttänyt uskonnollisen kielen ilmaisuja ja muokannut niitä omaan käyttöönsä. Jos olisin keskittynyt Saarikosken paheksumiseen, väitöskirja olisi jäänyt kirjoittamatta ja monet kristillisen uskonkin kannalta kiinnostavat asiat olisivat jääneet löytymättä.

Keskustelussa on toinenkin huvittava piirre, nimittäin se, että Leonardon kuvaamalla ateria-asetelmalla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten Jeesus oli aikanaan asettunut illalliselle oppilaidensa kanssa. Leonardon mallina oli hänen oman aikansa italialainen juhlapöytä.

Todellisuudessa Jeesuksen elinympäristön pöydissä röhjötettiin makuulla toiseen käsivarteen nojaten. Pöytä oli vain kahden- tai kolmenkymmenen sentin korkuinen, ja se oli muodoltaan U-kirjaimen kaltainen. Evankeliumikirjojen kuvauksen mukaan oppilaiden paikat oli määrätty kiinnostavasti. Esimerkiksi sopii vaikkapa se, että Juudas istui paikalla, joka oli ajan tapojen mukaan varattu illan kunniavieraalle. Plaseerauksessa saattoi nähdä Jeesuksen puolelta jopa ivaa, tai ainakin se oli testi, joka mittasi petosta suunnitelleen Juudaksen hermojen pitävyyttä

Oikeasti Jeesuksen ja hänen oppilaidensa ateria näytti toisenlaiselta.

Pariisin avajaisista hämmentyneenä

Elämäni ensimmäisen kerran istuuduin katsomaan urheilukisojen avajaisia. Oli ennakkotietoa siitä, että Pariisi tarjoaisi jotain ainutlaatuista, eikä aavistus pettänyt. Vain kerran spektaakkelitaide on säväyttänyt minua. Se edellinen kerta oli Suomen satavuotisjuhlissa, kun Saana-tunturi oli valaistu. Olisin mielelläni lähtenyt muutaman nuorenmiehen kanssa paikalle, mutta joulukuun menoni eivät sallineet.

Pariisin spektaakkelista ei voi sanoa moitteen sanaa. Komeaa oli tai peräti lumoavaa. Viimeiset puoli tuntia olivat TV-katsojalle turhaa vetkuttelua, mutta ehkä pitkittämiselle oli syynsä.

Mitä sitten mahtoivat ajatella ne asunnottomat, jotka poliisivoimin kuskattiin juhlien alta ties minne?

Tai mitä tuumataan Los Angelesissa, jossa on seuraavat kesäolympialaiset? Kestävätkö suuruudestaan lumoutuneet amerikkalaiset sitä, että pariisilaiset onnistuivat luomaan vielä vaikuttavamman spektaakkelin? Los Angelesissa on rahaa, tekniikkaa ja kekseliäisyyttä, mutta siellä ei ole Pariisin historiallisuutta eikä kulttuurista syvyyttä.

Spektaakkelitaiteen ehdottomalla huipulla on nyt käyty. Sieltä voitaisiin kulkea itsetunto säilyttäen vain minimalismin suuntaan, mutta siinä lajissa amerikkalaiset eivät ole parhaimmillaan.

Ihmisellä on suuruudenhullu tarve luoda maailmaa suurempi maailma.

Asioita, joilta olen välttynyt

On asioita, joilta olen elämässäni välttynyt.

Ikea: Menen heti ostoksille, kun jotain tarvetta ilmenee.

Ooppera: Kerran olin Italiassa sentin päässä, kun ravintolaillallisella esitettiin kuuluisia aarioita, mutta varsinaisen oopperan väistin täpärästi. Oopperamusiikin taso ylittää oman musikaalisuuteni, ja korkeat naisäänet ovat sietämättömiä. Libretot vaikuttavat lapsellisilta tekeleiltä tai parhaimmillaan tekotaiteelta.

James Bondit: Aina on ollut tähdellisempää tekemistä, kuten hyvä kirjan lukeminen tai jalkapallo-ottelun katsominen. Viime keväänä yritin yhtä Bondia, mutta puolen tunnin kuluttua tajusin, ettei minun ole pakko haaskata lyhyttä elämääni kaupallisiin tusinaelokuviin.

Auringon ottaminen: Tarkkaan ottaen olen kokeillut loikoilua yhden päivän Tessalonikassa. Sai kuitenkin jäädä siihen. Tulee vetelä olo, aivot pehmenevät, ja nahka kerää ihosyövän alkuja.

Uskonnollinen herätyskokous: Kiihkoilu, hyppiminen, kaatuilu, huuto ja heiluminen eivät kuulu syvimpään vakaumukseeni. Tykkään rauhallisemmasta menosta. Samanlaista hurmosta voi tavata joissakin konserteissa. Vierastan niitäkin.

Taru sormusten Herrasta: Olen lukenut Tolkienin elämäkerran, joten periaatteessa arvostan häntä enkä lainkaan tyrmää. Fantasiakirjallisuus töksähtää kuitenkin jo kolmannessa lauseessa. On kuin homejuusto, en ole onnistunut siedättymään

Isän ja äidin kotiintuloajat

Ilta-Sanomat on selvittänyt lukijakyselyssään suomalaisten mielipiteitä siitä, mikä on lasten ja nuorten sopiva kotiintuloaika. Ihmisten käsitykset eivät vaihtele paljonkaan, ja poliisi on samoilla linjoilla suuren yleisön kanssa.

Kaksitoistavuotiaan pitäisi olla kyselyn mukaan kotona iltakahdeksalta. Iän mukana vastuuta tulee lisää. Yläkoululaiselle luvataan lisäaikaa noin kaksi tuntia ja yli viidentoista ikäiselle noin kolme. Viikonloppuisin poliisi sallisi viipyä ulkona puolelle öin, jos ikää on enemmän kuin viisitoista.

Kyselystä puuttuu kokonaan yksi tärkeä näkökulma. Perheessä elämiseen kuuluu nimittäin se, että kaikki perheenjäsenet ja yleensä samassa taloudessa elävät ihmiset ovat perillä toistensa menemisistä. Niinpä olisi pitänyt selvittää myös sitä, mikä on vanhempien kotiintuloaika. Ei käy päinsä, että isä ja äiti eivät kerro menoistaan eivätkä siitä, milloin kotiutuvat: "Ehkä tulen jo illalla tai vasta sitten aamuyöstä. Voi olla, että menee ensi viikkoon."

Ainakin toisen vanhemmista pitäisi olla kotona, kun lapset tai nuoret menevät nukkumaan. Harvat poikkeukset sallittakoon, mutta vain harvat. Poissaolon sallimiseksi ei riitä, että "kyllä se jo pärjää". Ei ole kyse pärjäämisestä, vaan perusturvallisuudesta, sillä koti on se paikka, jossa isä ja äiti ovat tai ainakin toinen heistä on.

Jumalanpilkkaa republikaanien puoluekokouksessa

Pöyristyminen olisi melkoista, jos sunnuntaipiknikille kokoontuneet nuoret levittäisivät nurmikolle suomenlipun, latoisivat eväänsä siihen ja lopuksi istahtaisivat itse eväiden viereen. Kun istuma-alustalle kaatuisi juomaa, siitä ei sen kummemmin välitettäisi; läikäthän lähtevät pesussa.

Samanlaisia tunteita elää minussa, kun luen Trumpin julistusta siitä, että Jumala on hänet pelastanut. On kertakaikkisen kiusallinen olo.

Myös Donald Trumpilla on oikeus uskonnollisiin tunteisiin. Niinpä en moittisi häntä, jos jostain kumman syystä kuuluisin hänen lähipiiriinsä ja hän kertoisi takkatulen ääressä minulle hiljaa pelastuksen tunteestaan. Sallisin senkin, että hän puhuisi kokemuksestaan perheillallisella. 

Jumalanpilkaksi hänen kokemuksensa muuttuu silloin, kun hän puhuu siitä puoluekokouksen puhujankorokkeella. Joistakin asioista on puhuttava hiljaa, tai ne menevät julkisuudessa pilalle.

Tällaisia Jumalan vohkijoita varten on käsky: "Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi, nimeä."

Trumpilaisen julistuksen koko mielettömyys paljastuu ajatuksessa, jonka olen poiminut Pasi Ilmari Jääskeläiseltä: "Heinäkuun 20. päivään 1944 saakka suhtauduin Hitleriin kriittisesti, mutta kun hänet tuolloin yritettiin salamurhata ja hän ihmeellisesti selviytyi, ymmärsin että itse Jumala oli valinnut hänet johtamaan maailmaa."

Vastustamaton ulkonäkö

Joskus vastaantulijan ulkomuoto herättää huomion niin, että haluaisin pysähtyä katsomaan tai vilkaista taakseni, kun hän on mennyt.

Niin kuin sitä ihmistä, joka eilen tuli sinisissä hiuksissaan vastaan jalkakäytävällä. Tatuointeja oli käsissä ja kaulassa, mutta ei kasvoilla. Ne olivat vahvasti meikatut, silmät kuin mustan luolan suu.

Halusiko hän peittää persoonallisuuttaan vai tuoda sen esiin? Oliko hän omien pienpiiriensä massaihminen vai omintakeinen, valtavirroista vapaa kulkija?

Mielestäni molemmat tulkinnat ovat mahdollisia. Pitäisi päästä kysymään, mutta kadulla se ei onnistu.

Kaikilla on syynsä ja tarinansa. Saarikosken sanoin: Jokaisella on tästä lähtien tämänsä / johon hän täällä on sidottu.

Joskus käytän perinteistä kynää

Tietokoneiden alkuaikoina muuan nuori arkkitehti kertoi, että heidän toimistollaan oli sanonta: "Tehdäänkö koneella vai onko kiire?" Kun itse sain ensimmäistä kertaa PC:n käsiini, oli heti selvää, että kirjoituskone sai lähteä romuläjään, vaikka muutama vuosi myöhemmin muuan alakoululainen kommentoi vastaavaa laitetta: "Juma! Printtaa reaaliajassa!"

Kuvittelin aluksi, että en voisi ikinä kirjoittaa vakavaa tekstiä koneella. Ajattelin, että laite olisi minun ja tekstini välissä keskellä intiimiä tapahtumaa. Pian huomasin, että tekstin rajattomat muokkausmahdollisuudet olivat paljon suurempi etu kuin intiimiys, joka sitä paitsi tuli takaisin, kun totuin koneeseen. 

Muitakin hyötyjä oli. Enää minun ei tarvinnut kärsiä vaikeaselkoisesta käsialastani, jota oli nopea kirjoittaa, mutta sivullisen lähes mahdotonta lukea. Jotkut pedagogit sanovat, että käsin kirjoittaminen olisi avuksi muistamisessa. Enpähän tiedä. Varmaan on, mutta hyödyn hinta on kallis. Koneella kirjoitettu on myöhemmin helposti löydettävissä ja hyödynnettävissä monin tavoin. Lasten näkökulmasta asia voi olla toinen.

Kaikesta huolimatta en ole hylännyt myöskään kyniä. Kotioloissa niitä on aina oltava käden ulottuvilla. Rajattuihin tarkoituksiin kynän käyttöliittymä on hyvä. Kynällä voi merkkailla kirjojen marginaaleja, ja joitakin asioita kirjoitetaan edelleen paperille tai lomakkeelle. 

Kouluvuosien jälkeen en ole ratkonut matematiikan yhtälöitä, mutta arvelen kynän ja paperin sopivan niihin erinomaisesti. Kun lähden kaupungille mielessäni jokin osoite, kirjoitan senkin kynällä muistiin, en tosin paperilapulle vaan kämmeneeni. Siitä se ei huku.

Kesäloman lukuvinkki

Juuri kesälomalla on hyvä paneutua syvällisiin asioihin, joihin talven ruuhkaviikoissa ei kykene. Siihen tarkoitukseen sopii parikymmentä vuotta sitten julkaistu ja loppuun myyty Dietrich Schwanitzin Sivistyksen käsikirja. Kaikessa pätevyydessään se on rennosti kirjoitettu. Sitä lukiessa voi laskea oman tietämyksensä aukkoja.

Itse yleissivistyksen käsitteen Schwanitz määrittelee näin:  "Sivistys on kykyä keskustella kultivoituneiden ihmisten kanssa ilman, että herättäisi huomiota kielteisessä mielessä." "Yleissivistys koostuu tiedoista, joita ei saa kysellä."

Parhaiten tuntemani kirjallisuuden puolella Schwanitzin sankari on Shakespeare. Muita paikkansa laajasti ansainneita nimiä ovat Goethe, Dante, Cervantes, Petrarca, Boccaccio, Moliére, Defoe, Swift, Schiller, von Kleist, Stendahl, Dickens, Bronten sisarukset, Flaubert, Tolstoi, Dostojevski, Mann, Proust, Joyce ja Beckett. Kafka jää valitettavasti vain maininnan varaan.

Taiteen aloista yleissivistykseni on heikoimmillaan musiikissa. Tunnen kohtalaisesti musiikin tärkeitä nimiä, mutta musiikin teorian suhteen olen aivan hukassa, ja tähän vaivaan kirjasta on oikeata hyötyä. Siinä sanotaan mutkikkaat asiat kiitettävän ymmärrettävästi.

Samalla kiinnittyy huomio siihen, että Suomi ei miltään osin kuulu Schwanitzin arvoissa saksalaiseen yleissivistykseen. Historian kuvauksissa Suomea ei mainita ollenkaan. Ei puhuta edes talvisodasta, eikä yksikään suomalainen nouse nimilistoille. Edes Sibeliusta ei noteerata. Tosin on aina tiedetty, että saksalaisessa maailmassa Sibelius ei ole milloinkaan ollut yhtä kova nimi kuin Englannissa.

Mitä sanoin tänään

Lopulta rakkaus on jotain sellaista, minkä tähden on oltava valmis menettämään, menettämään mielenrauhansa, täyden itsenäisyytensä, monet henkilökohtaiset oikeutensa, ne oikeudet jotka ovat itsestään selviä sellaiselle, joka on päättänyt elää yksin.

Rakkaus on elämistä sen vanhan Fransiscus Assisilaisen rukouksen mukaan, että ihminen antaessaan saa. Se on sen jumalallisen kutsun kuulemista, että tämän ihmisen, juuri tämän rakkaan ihmisen, juuri hänet on meidän Jumalamme sinulle antanut ja hänen tähtensä sinun on oltava valmis menettämään, niin kuin Kristus meille esimerkin antoi. 

On oltava valmis luopumaan ilman taka-ajatuksia ja laskelmia, ja sitten kun siihen luopumisen uhkayrityksen ryhtyy, vasta sen jälkeen kun on siihen ryhtynyt, niin vasta sitten voi nähdä sen siunauksen mikä siihen liittyy. Voi nähdä sen ihmeen, että kun eväät jaetaan tasan niin viidestä leivästä ja kahdesta kalasta riittää molemmille ja riittää kaikille.

Polkupyöräilyn äkillinen tyssääminen

En juuri koskaan julkaise tekstejäni kahdessa paikassa, mutta tällä kertaa poikkeuksen. En pitänyt paikallislehden kolumniani kummoisenakaan, mutta yllättäen ihmiset ovat puhuneet siitä paljon, joten tulkoon se julki täälläkin, hieman lyhennettynä ja muokattuna. Ehkä kokemukseni on yleisempi kuin arvasinkaan.

Ostin uuden polkupyörän, joka ei ollut halvin tarjouspyörä. Siinä oli laadukkaat rattaat, polkimet ja vaihteet.

Saatuani pyörän kotiin hyppäsin oitis sen päälle. Ensimmäiseksi kävin vain kuntakeskuksessa, ja se ajelu sujui hyvin. Olin rennosti liikkeellä ja välillä pysähdyin katsomaan niityllä laiduntavia hevosia.

Toisella reissullani uskaltauduin jo lähemmäksi kaupunkia. Se oli vaikeampaa, vaikka koko matka oli pyörätietä eikä autoja tarvinnut pelätä. Liikenne oli muuttunut julmemmaksi. Mietin, johtuiko se Helsingin läheisyydestä. Pyöräilijät viuhahtivat ohi sellaista menoa, että minä melkein huusin niiden perään, mikseivät olleet lähteneet aiemmin, kun oli tuollainen kiire.

Kolmannella kerralla otin kohteekseni nokialaisen kesäkahvilan. Järven ylittävällä vanhalla Rajasalmen sillalla kaikesta tuli loppu. Joku sukkahousumies vilahti varoittamatta ohitseni suunnilleen ääntä nopeammin. Melkein hipaisi minua. Tajusin, ettei hidas, leppoisa ihminen sovi tähän maailmaan. 

Siihen tyssäsi pyöräilyni, ja nyt laatuhankintani nojailee toimettomana keittiön ikkunan alla seinälautoja vasten. Siinä on kestävät rattaat, polkimet ja vaihteet.

Robotti, söpöläinen

Tekoäly asettuu ihmisen ja laskukoneen väliin. Se hyödyntää ihmisen luomia tekstejä ja kuvia, muttei kuitenkaan ole ihminen.

Tänään katselin Sara Hildénin taidemuseon puistikossa ruohonleikkurirobottia. Se oli sympaattinen kuin pienoiskokoinen kilipukki, ja sen kulkemista olisi jaksanut seurata vaikka kuinka kauan. Ymmärsin hyvin niitä tallinnalaisia pikkupoikia, joiden olin nähnyt hellästi taputtelevan kadulla kulkevaa ruoankuljetusrobottia. Mieleeni tulivat myös oman lapsuuteni päivät, jolloin jaksoin loputtomasti katsella kaivinkoneen toimintaa.

Eikä yössä kiitävä pikajuna ole vain joukkoliikennettä. Se on pitkäksi venytetty kiiltomato, joka on matkalla tuntemattomuudesta tuntemattomuuteen arvoituksia ja tarinoita täynnä.

Pentti Saarikoski runoili näin:
Ajettiin hillitöntä vauhtia pimeää tietä pitkin, 
keltavästäräkki käveli mustan oksan päästä päähän.

Jean-Michel Othonielin taidetta Sara Hildénillä

Taistelu unesta

Ei ole niin rakastettua vauvaa, että vanhemmat eivät olisi onnellisia, kun se illalla nukahtaa. Sääntö pätee viisitoista vuotta myöhemminkin. 

Nuorten kamppailu omien nukkumaanmenoaikojensa puolesta on luonnollista itsenäistymistaistelua. Siinä on myös koomiset piirteensä. Muuan nuori kuvaili kesäajan taktiikkaansa: "Menen nukkumaan aamuyöstä, kun äiti ei ole vielä noussut mennäkseen työhön. Herään iltapäivällä, kun hän ei ole tullut töistä kotiin." 

Rippikoululeirillä unen ja valveen rytmittäminen on leirijohdon tärkeimpiä taitoja. Varhaista nukkumaanmenoa perustellaan sillä tosiasialla, että ihminen sisäistää oppimansa asiat unen aikana. Biologiset totuudet eivät kuitenkaan paina paljon, kun asiaa perustellaan nuorille. 

Leirijohto voi päästä parhaimmillaan vain laihoihin kompromisseihin. Vahvan kurinpidon hintana on nuorten kokemus siitä, että he ovat ainoastaan toimenpiteiden kohteita. 

On myös käytännöllisiä ongelmia. Nuorten unentarpeilla voi olla jopa kahden tunnin eroja, ja siksi välimalli ei sovi oikein kenellekään. Kun kesälomalla on totuttu nukahtamaan aamuyöstä, leiripäivää ei päätetä aivan helposti klo 23. Unettomana vuoteessa pyöriskely ahdistaa. Lisäksi muistan nuoruudestani, että parhaat keskustelut käytiin illalla.  

Leirejä vetäessäni olin keksivinäni jotain. Hyväksyimme sen, että ainakaan ensimmäisenä yönä uni ei tullut. Eri leiripäivinä vaihtelimme nukkuma-aikoja, jottei olisi syntynyt vaikutelmaa kellotaulun ylivallasta. Päiväohjelmaa venytettiin myöhäiseen iltaan niin, että lopulta ainakin jotkut jo kaipasivat nukkumaan. 

Ennen kaikkea yritimme huolehtia sen puolesta, ettei nukkumisesta tullut arvovaltataistelua. Joskus onnistuimme, joskus emme.

Poliisi ja prepaid-liittymän ostanut ulkomaalainen

Koukkasin kaupunkikävelyllä tutun divarin kautta, mutta ikkunassa ei ollut yhtään kirjaa, joka olisi ollut välttämätöntä ostaa. Huomioni kiinnittyi jalkakäytävälle pysäköityyn poliisiautoon. Sen vieressä oli konstaapeli ja ulkomaan kieliä puhuva vanhahko mies, jolla oli kädessään prepaid-liittymän pakkaus.

Kyseessä ei ollut pidätystilanne eikä muukaan varsinainen poliisitoimi. Keskustelu oli englanninkielinen, ja erotin siitä vain yhden sanan "okay". Eleet viittasivat siihen, että oli käynnissä jonkinlainen opastus.

Jokaisessa ammattikunnassa on mätämunansa, myös poliiseissa. Olen nähnyt tuoreita videoita Elokapinan mielenosoituksista, jotka ovat herättäneet vakavan kysymyksen siitä, ovatko virkavallan otteet kohtuuttomia. Siitä huolimatta luotettavat poliisin ovat juomakelpoisen hanaveden ohella niitä suomalaisia itsestäänselvyyksiä, jotka ovat maailmanlaajuisesti harvinaisia ja samalla kotimaassa liian vähän arvostettuja.

Kun poliisi pysäyttää auton, Suomessa ei tarvitse muistuttaa itseään, että älä erehdy tekemään äkkinäisiä liikkeitä. Kun poliisi tulee kadulla vastaan, ei ole mitään syytä vaihtaa kadulle toisen puolen. Sakottava poliisi ei ota ylimääräisiä provikoita. Näitä maita ei ole maailmassa kovin paljon.

Missattu rankkari ja Cristiano-lapsi

Olen nähnyt, kuinka Cristiano Ronaldo on vapaapotkun muurissa laskenut päänsä alas pallon tullessa kohti. Kenties hän on pelännyt jakauksensa puolesta. Hän ei riennä ensimmäisenä onnittelemaan maalin tehnyttä pelikaveriaan, koska onnistujana on kiusallisesti joku toinen.

Slovenia-pelissä Ronaldo missasi rangaistuspotkun. Portugalin kannalta epäonnistuminen oli vain harmi eikä suinkaan katastrofi, koska peli oli edelleen täysin voitettavissa. Kuitenkin Ronaldo ratkesi lohduttomaan itkuun, ja nuoremmat pelaajat ottivat hänet halisyliin.

Olen nähnyt ehkä tuhansia tuhlattuja rankkareita, mutta ikinä aikuinen pelaaja ei ole itkenyt hillittömästi tavallisen pelitilannerankkarin jälkeen. 

Ronaldon itkiessä muutin käsitykseni hänestä. Enää hän ei ollut minulle kampaustaan varjeleva kekkeruusi, ei egoisti eikä narsisti. Näin hänessä pienen lapsen, ja kun sanon tämän, en ilku hänelle enkä naureskele. Tämä on vain havainto. Ronaldo ei ole kasvanut sisältään aikuiseksi.  

Monet Ronaldon toilaukset saivat tässä selityksen. Vaihtoon joutuessaan hän on potkinut juomapulloja kumoon, ja hän on läimäissyt 14-vuotiaan fanin puhelimen maahan pukukoppikäytävällä. Sillä tavoin lapset kiukuttelevat. Muilta kyselemättä hän on kahminut vapaapotkut itselleen kuin koululuokkaansa pomottava pikkupoika. Maalejahan niistä ei ole tullut aikoihin. 

Olen saanut selityksen myös sille, miksi Ronaldo seisoi varpaillaan Real Madridin joukkuekuvassa vuonna 2014 näyttääkseen pitemmältä. Se ei ole lapsellisuutta, se on lapsenomaista käytöstä niin kuin myös Slovenia-pelin loppu, jossa Cristiano-lapsen murhe kesti vain hetken. Lasten itkut tulevat ja menevät. Rankkarikisan alkaessa hän jo riensi ottamaan ensimmäisen vuoron ja teki sen, minkä hän kieltämättä osaa.

Cristiano Ronaldo on varpaillaan ja kurkottaa aikuisuuteen.

Rippikirkon takapenkissä

Itselleni vieraan kirkon konfirmaatiomessussa hakeuduin takapenkkiin. Juuri kukaan ei laulanut, vaikka musiikki oli vanhempienkin omilta ripareilta tuttuja veisuja. Uskontunnustuksen ja Isämeitän aikana seurakunnan ääntä ei kuulunut, mutta aika monen huulet liikkuivat. Vanhempien tavoin myös rippilapset vaikuttivat fiksuilta. 

Pappi ohjasi menoja hyvin, vaikka välillä tuntui siltä, että ohjeistamista oli liikaa. Nuoria olisi voinut opastaa myös äänettömillä käsimerkeillä. Tärkeintä on kuitenkin, ettei kenenkään tarvinnut pelätä mokaamista.

Tekstejä lukeneiden nuorten harjoituttaminen oli unohtunut. Kyse ei ollut tekniikan ongelmista, koska kirkkopuhumiseen tottuneen papin sanat kuuluivat hyvin. Myös nuorten lauluesitys viittasi harjoituksen puutteeseen, mutta kenties leirille oli sattunut vain musiikillisesti lahjattomia rippikoululaisia. Joskus käy niin.

Tervetuliaispuhetta pitäneen rippikoululaisen puhe oli kiireistä puuroa. Muutenkin vierastan sitä, että rippilapsi laitetaan tervetulojen toivottajaksi. Se on talon emännän tai isännän tehtävä. Ehkä kotonaan hän voi toivotella omiin juhliinsa, mutta kirkossa hänet on pantu liian suurelle paikalle.

Kirkko oli täynnä väkeä, ja siksi on merkillistä, että saarnaajana oli kesäteologi. Harjoittelijalla oli yritystä, mutta konkretia puuttui. Nuorilla on kiinnostavat tulkintansa uskon kysymyksistä ja vastauksista. Niitä kuunneltaisiin mielellään ja parhaassa tapauksessa niistä keskusteltaisiin kotona. Tällaisena alustuksena saarna ei toiminut, vaikkei sitä varsinaisesti tarvinnut hävetä. 

Kirkonmenot oli puristettu mukavasti jalkapallo-ottelun pituuteen. Todistusten jakaminen palveluksen päätteeksi oli turhaa pitkittämistä. Parempi sijoitus olisi ollut paikka, jossa albat riisutaan. Yhtä turhaa oli se, että lopuksi kuultiin kaikkien mahdollisten messun toteuttajien nimet kynttilän sytyttäjiä myöten. 

Oli miten oli, kokonaisuus oli positiivinen. Jäi vaikutelma, että aurinkoisella kirkon pihalla ihmiset olivat hyvillä mielin.