Elämäni ensimmäisen kerran istuuduin katsomaan urheilukisojen avajaisia. Oli ennakkotietoa siitä, että Pariisi tarjoaisi jotain ainutlaatuista, eikä aavistus pettänyt. Vain kerran spektaakkelitaide on säväyttänyt minua. Se edellinen kerta oli Suomen satavuotisjuhlissa, kun Saana-tunturi oli valaistu. Olisin mielelläni lähtenyt muutaman nuorenmiehen kanssa paikalle, mutta joulukuun menoni eivät sallineet.
Pariisin spektaakkelista ei voi sanoa moitteen sanaa. Komeaa oli tai peräti lumoavaa. Viimeiset puoli tuntia olivat TV-katsojalle turhaa vetkuttelua, mutta ehkä pitkittämiselle oli syynsä.
Mitä sitten mahtoivat ajatella ne asunnottomat, jotka poliisivoimin kuskattiin juhlien alta ties minne?
Tai mitä tuumataan Los Angelesissa, jossa on seuraavat kesäolympialaiset? Kestävätkö suuruudestaan lumoutuneet amerikkalaiset sitä, että pariisilaiset onnistuivat luomaan vielä vaikuttavamman spektaakkelin? Los Angelesissa on rahaa, tekniikkaa ja kekseliäisyyttä, mutta siellä ei ole Pariisin historiallisuutta eikä kulttuurista syvyyttä.
Spektaakkelitaiteen ehdottomalla huipulla on nyt käyty. Sieltä voitaisiin kulkea itsetunto säilyttäen vain minimalismin suuntaan, mutta siinä lajissa amerikkalaiset eivät ole parhaimmillaan.
Ihmisellä on suuruudenhullu tarve luoda maailmaa suurempi maailma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti