Elämänvaiheiden ahdistavimpia aikoja on se, kun oma vanhus ei enää pärjää kotona muttei suostu hoivakotiinkaan. Jokainen vanhuksen luota lähtö tuntuu heitteillejätöltä, ja samalla vanhus on taitava herättämään lapsissaan syyllisyydentuntoja. Monesti lasten toivo on puolittaisessa katastrofissa, joka ei ole aivan täydellinen, mutta on kuitenkin niin suuri, että se osoittaa myös vanhukselle itselleen kotona asumisen mahdottomuuden.
Hoivakotiin lähdön aikaan saattaa edelleen huolestuttaa, miten vanhus sopeutuu uuteen asuinpaikkaansa. Useimmiten tämä huoli on turha.
Elämänmuutosta auttaa kaksi asiaa. Ensinnäkin muistin katkeillessa katoaa käsitys siitä, että asuminen on joskus ollut toisenlaista.
Toiseksi vanhusta auttaa ihmissuvun käsittämätön kyky sopeutua. Ihminen onnistuu rakentamaan elämänsä sekä Siperian pakkaseen että Afrikan savanneille. Hän asuu Itä-Pasilan kaltaisissa kerrostalohelveteissä ja pystyttää telttansa erämaihin, jotka ovat susien valtakuntaa.
Pian vanhus alkaa pitää hoivakotia jonkinlaisena kotinaan. Kun hänet kutsutaan lasten luo jouluvapaille, hän tuntee olevansa poissa sieltä, missä hän on eniten omimmillaan.
Tätä tottumista kutsutaan laitostumiseksi. Siinäkin on hyvät puolensa.
Olen miettinyt, onko myös kiitetty aikuistuminen syvimmältään laitostumista: annetaan periksi ja suostutaan siihen, mikä voisi olla toisinkin.
1 kommentti:
Kun nuorena yritin parantaa maailmaa, lapsuuden konservatiivi ystävä neuvoi vain sopeutumaan.
Kieltämättä hän on pärjännyt hyvin asenteellaan. Ei vaan sovi kaikille.
Lähetä kommentti