Itselleni vieraan kirkon konfirmaatiomessussa hakeuduin takapenkkiin. Juuri kukaan ei laulanut, vaikka musiikki oli vanhempienkin omilta ripareilta tuttuja veisuja. Uskontunnustuksen ja Isämeitän aikana seurakunnan ääntä ei kuulunut, mutta aika monen huulet liikkuivat. Vanhempien tavoin myös rippilapset vaikuttivat fiksuilta.
Pappi ohjasi menoja hyvin, vaikka välillä tuntui siltä, että ohjeistamista oli liikaa. Nuoria olisi voinut opastaa myös äänettömillä käsimerkeillä. Tärkeintä on kuitenkin, ettei kenenkään tarvinnut pelätä mokaamista.
Tekstejä lukeneiden nuorten harjoituttaminen oli unohtunut. Kyse ei ollut tekniikan ongelmista, koska kirkkopuhumiseen tottuneen papin sanat kuuluivat hyvin. Myös nuorten lauluesitys viittasi harjoituksen puutteeseen, mutta kenties leirille oli sattunut vain musiikillisesti lahjattomia rippikoululaisia. Joskus käy niin.
Tervetuliaispuhetta pitäneen rippikoululaisen puhe oli kiireistä puuroa. Muutenkin vierastan sitä, että rippilapsi laitetaan tervetulojen toivottajaksi. Se on talon emännän tai isännän tehtävä. Ehkä kotonaan hän voi toivotella omiin juhliinsa, mutta kirkossa hänet on pantu liian suurelle paikalle.
Kirkko oli täynnä väkeä, ja siksi on merkillistä, että saarnaajana oli kesäteologi. Harjoittelijalla oli yritystä, mutta konkretia puuttui. Nuorilla on kiinnostavat tulkintansa uskon kysymyksistä ja vastauksista. Niitä kuunneltaisiin mielellään ja parhaassa tapauksessa niistä keskusteltaisiin kotona. Tällaisena alustuksena saarna ei toiminut, vaikkei sitä varsinaisesti tarvinnut hävetä.
Kirkonmenot oli puristettu mukavasti jalkapallo-ottelun pituuteen. Todistusten jakaminen palveluksen päätteeksi oli turhaa pitkittämistä. Parempi sijoitus olisi ollut paikka, jossa albat riisutaan. Yhtä turhaa oli se, että lopuksi kuultiin kaikkien mahdollisten messun toteuttajien nimet kynttilän sytyttäjiä myöten.
Oli miten oli, kokonaisuus oli positiivinen. Jäi vaikutelma, että aurinkoisella kirkon pihalla ihmiset olivat hyvillä mielin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti