Tiivistetysti koronan ominaisuudet ja torjuntakeinot

Olen välttänyt korona-aihetta, koska kaikki kirjoittavat siitä. On vaikea sanoa mitään sellaista, mitä kukaan muu ei ole sanonut. En halua olla oman kristallipalloonsa tuijottava epidemiologian plus juridiikan huippuasiantuntija. Teen kuitenkin poikkeuksen ja kokoan kiistämättömät faktat.

– Kukaan ei tiedä, mistä korona oikein syntyi.

– Kukaan ei tiedä, miten se leviää ihmisestä ihmiseen.

– Kukaan ei tiedä, miksi lapset eivät siihen yleensä sairastu.

– Käsiä olisi hyvä pestä. Tosin ei ole tieteellistä näyttöä siitä, että pesemisestä olisi apua.

– Pitää välttää desinfioimattomia pintoja. Tosin kukaan ei tiedä, kannattaako pintojen desinfioiminen.

– Ihmisiin on pidettävä tietty välimatka. Tosin ei ole osoitettu, että etäisyyksien pitämisessä olisi tehoa.

– Olisi hyvä pitää kasvomaskia. Tosin maskin hyödyllisyydestä ei ole tieteellisiä todisteita.

Lopuksi siteeraan Tuntemattoman sotilaan Lahtista, joka umpimähkäisesti ampuu metsässä olevia vihollisia: "Ei tällaisella saatanan sohlolla mihkään osu. Mutta annetaan niille moraalia." Tosin Lahtinen ei sano tällä tavoin, ei ainakaan kirjassa.

Tekstin vaikeus ei johdu vain lukijan tyhmyydestä

Vaikeaselkoisen tekstin äärellä lukija epäilee useimmiten omaa ymmärrystään. Vaikeudelle voi olla muitakin syitä.

Ensinnäkin teksti voi olla huonosti kirjoitettu. Kelvotonta kieltä syntyy esimerkiksi silloin, kun kirjoittaja ei osaa asiaansa. Mongerrus näkyy vaikeina lauserakenteina.

Toiseksi kirjoittaja on heikossa itsetunnossaan ehkä turvautunut oppineilta vaikuttaviin sanoihin, joilla ei ole varsinaista sisältöä. Esimerkiksi sanat diskurssi tai postmoderni herättävät minussa aina epäilyn. En ole ikinä tarvinnut niitä mihinkään ja niihin törmätessäni kysyn aina itseltäni, kannattaako lukea eteenpäin.

Kolmanneksi suomennos voi olla huono. Juuri viikonvaihteessa aloin lukea vaikeana kirjailijana pidetyn Virginia Woolfin romaania Menomatka. Sen ensimmäisen sivun kolmas virke kuului näin: "Tavallisesti onkin parempi, jos ei ole kovin pitkä, pukeudu siniseen viittaan tai huido jatkuvasti vasemmalla kädellään."

Tuo ei ole mitään osaamaani kieltä, ja niin kirja jäi siihen. Googlailtuani sain selville, että minulla on kohtalotovereita. Romaanista kritiikin julkaissut kirjailija Arto Virtanen sanoo teosta huonoimmaksi suomennokseksi, jota hän on ikinä lukenut. Hänen mukaansa se tökkii joka lauseellaan.

Minä jätin Menomatkan ensimmäiselle sivulle ja kolmanteen virkkeeseen, mutta Virtanen jaksoi sentään sata sivua. Hän joutui tunnustamaan, että hänen arvostelemansa kirja jäi häneltä lukematta. En moiti.

En vahingossakaan kutsu ketään teiniksi

Somen syövereistä valitsin tällaisen pinnallisesti myönteisen lauseen: "Teini vaihtaa vaarin kanssa mun autoon kesärenkaita." Mietin, mihin perustuu tuollainen sanavalinta. Eikö teinillä ole nimeä? Eikö voisi sanoa lämpimämmin "poikani" tai "meidän kuusitoistavuotias"? Onko kirjoittaja niitä ihmisiä, jotka viittaavat puolisoonsa sanalla "toi"?

Tai onko tällä mitään väliä? – Minun mielestäni on, sillä sanoilla luodaan mielikuvia ja ennen pitkää mielikuvista syntyy arvoja ja lopulta niiden varassa päätetään, minne maailmaa ohjataan.

Kun rupeaa kuuntelemaan lauseita, joissa puhutaan teineistä, huomaa pian, että sanaa käytetään parhaimmillaan neutraalisti, mutta useimmiten vähättelevästi tai jopa halveksivasti. Jopa ensikuulemalta hyvältä tuntuva sana teinitähti on tarkemmin ajatellen merkitystä pienentävä sana, koska kyseessä on vähemmän kuin oikea tähti.

Tytöttelyn ja pojittelun kanssa on opittu olemaan varovaisia. Ei puhuta vähättelevästi opettajattarista, ja on totuttu siihen, ettei ihonväriä tarvitse mainita. Jostain syystä ihmisen saa kuitenkin leimata pelkästään hänen nuoren ikänsä perusteella.

Teini on silläkin tavalla väärin ymmärretty sana, että sen luullaan tulevan englannin kielen sanasta teenage. Äänteellinen yhteys englantiin on silkkaa sattumaa. Todellisuudessa sana on tunnettu suomessa jo 1500-luvulla. Taustalla on kreikan sana diakonos. Jo Mikael Agricolan tiedetään käyttäneen teini-sanaa ja tarkoittaneen sillä apupappia. Joskus 1800-luvulla nuoret rahoittivat opintonsa esittämällä teinilauluja vähän tiernapoikien tyyliin. Vanhastaan teinillä ei viitattukaan alle kaksikymppisiin nuoriin, vaan sana oli noin 16—22-vuotiaiden opiskelijoiden nimitys.

Tärkeintä ei kuitenkaan ole sanan historia, vaan se että jokainen ihminen ansaitsee kunnioituksen. Tunnustan olleeni tässä armoton. Jos joku vanhempi ihminen vähätteli minua, kun olin alta kahdenkymmenen iässä, hän ei ole saanut arvostustani myöhemminkään. Ne taas, joista tunnistin aitoa kunnioitusta, ovat ansainneet elinikäisen ihailuni.

Toisen omaa saa ottaa jos on epätoivoinen nälkä

Alakoulun opettaja kertoi oppilaastaan, että tämä oli varastanut maanantaiaamuna kaupasta ruokaa, koska ei ollut saanut viikonloppuna kotona syödäkseen. Vai voiko tätä kuitenkaan kutsua varastamiseksi? Olisiko parempi käyttää sanoja "aamupalan hankkiminen"?

Jo Vanhassa testamentissa ilmaistaan periaate, että nälkäinen ihminen saa syödä rypäleitä lähimmäisensä viinitarhassa, mutta tultuaan kylläiseksi hän ei saa panna mitään astioihinsa. Vieraalla viljapellolla saa katkoa kädellä tähkäpäitä, mutta sirppiä ei saa heiluttaa.

Nykyäänkin tunnettu periaate "hätä ei lue lakia" siirtyi antiikin ajan roomalaisesta oikeudesta keskiaikaiseen lainsäädäntöön. Tämän periaatteen mukaan äärimmäisessä hädässä olevalla ihmisellä on velvollisuus säilyttää henkensä. Niinpä hänellä on oikeus ottaa toisen omaa syyllistymättä varkauteen.

Nämä periaatteet ovat näkyneet Skandinaviassa saakka. Väitöskirjani ohjaaja Virpi Mäkinen on löytänyt ruotsalaisen maakuntalain (1327) säädöksen, jonka mukaan toisen naurismaalta sai ottaa tarpeeseensa enintään viisi naurista.

Mainittu pieni koululainen ei saanut elatusta vanhemmiltaan, mutta hänen tukenaan on vahvoja voimia. Vanha testamentti, roomalainen oikeus ja vanhat ruotsalaiset maakuntalait ovat kaikki yhtä mieltä siitä, että pieni koululainen teki vain oikeutensa mukaan. Ihmisellä on velvollisuus säilyttää henkensä.

Naisen logiikka ja muuta tunarointia

Vesa Sisätön kirja Tuhansien mokien maa. Tunaroinnin Suomen historia on pätevää, mutta samalla kevyttä historiankirjoitusta. Sitä lukiessa sopii naureskella kommelluksille, joita elämä on täynnä, ja samalla voi paikkailla historiantietämyksensä aukkoja.

Täytyy tunnustaa, että ennen kirjan lukemista en tiennyt nuijasodasta oikein mitään ja Aleksis Kiven ja August Ahlqvistin draaman tunsin vain otsikkotasolla. Kiinnostavinta oli lukea tapahtumista, joiden aikana itse on elänyt. Suosikkiaiheitani oli ns. uusi matematiikka. Minun ikäluokkani pääsi livahtamaan sen alta pois, mutta muutamaa vuotta nuoremmat lapset ja erityisesti heidän vanhempansa traumaantuivat alkioista. Kaikessa hiljaisuudessa niistä sitten luovuttiin.

Esillä ovat myös tasakatot, Pispalanharjun uittotunneli, Urho Kekkosen viimeiset vuodet ja Postin muuttuminen Itellaksi ja takaisin postiksi.

Nokiasta kirjoitetaan kahdessa luvussa. Kännykkätuotannon romahduksen tunnen entuudestaan hyvin. Nokian kaupungin vesikriisi on yhtä tuttu tarina, mutta Sisätön kirjassa tuon onnettoman tapahtuman vaiheet on koottu hyvin yhteen. Ehkä tuo vesikriisi on tunaroinneista pahin. On vaikea ymmärtää, miksi Nokian kaupungin tiedottaminen oli niin alkeellista kuin oli.

Hämeenlinnan Sunny Car Centeriä jäin kirjasta kaipaamaan.

Humoristisin luku on ehkä Speden elokuvasta Naisen logiikka. Sen on nähnyt vain 304 ihmistä, kun taas Uuno Turhapuro armeijan leivissä on saanut 750 000 katsojaa. Naisen logiikka tehtiin valmiiksi vain sen takia, että Elokuvasäätiö ei päässyt perimään takaisin kaikkea tuotantotukeaan.

Ei-niminen koira ja Älä-niminen lapsi

Jäin miettimään noin kuukausi sitten Ylen sivuilla julkaistua koiriin liittyvää juttua.  Sen mukaan suurin osa koiranpennuista luulee, että niiden nimi on Ei, koska omistaja saattaa koko pitkän päivän vain kieltää pentua. Siinä kieltosanojen tulvassa pentu ei opi varsinaista nimeään.

En tiedä koiran kouluttamisesta mitään, mutta lasten kasvattamisesta ja nuorten ohjaamisesta on enemmän kokemusta.

Välillä epäilen jonkun lapsen saattavan luulla, että hänen nimensä on Älä. Koko ajan vanhemmat ovat varoittamassa, rajoittamassa ja kieltämässä, niin kuin lapsi menisi siitä hajalle, että hän joskus kolauttaa päätä lattiaan.

Koronan aikakaudella aikuisten välinen tervehdyssana voi olla "pidetään sitä etäisyyttä" tai tämän lauseen muunnelmat.

Koulussa kuultavia, opettajien käyttämiä tervehdyssanoja ovat taas "riisutaan ne pipot ja takit". Omasta puolestani olen alkanut kysellä, aloitanko rippikoululaisten kanssa liian usein lauseella: "Irrotetaan ne kännykät sieltä kädestä."

Ranta-aho, jälkikirjoitus

Blogitekstini Niko Ranta-ahosta, itsestäni ja Dostojevskista syntyi yöllä kahden jälkeen. Kirjoitin nopeasti ja keskittyneesti niin kuin olisin merkinnyt ilmestystä muistiin. Minulle niin tavalliset kirjoitusvirheet puuttuivat kokonaan. Tuli yksi ainoa näppäilyvirhe, ja lisäksi piti tarkistaa fitness-sanan oikeinkirjoitus.

Julkaisemisen jälkeen päivitin Facebookiin: "Aamulla kirjoitusta katsoessani minusta tuntuu, että kaikista blogikirjoituksistani se on syvällisin ja eniten tosi. Epäilen, että tämän paremmin en kykene ikinä elämännäkemystäni ilmaisemaan."

Olin kirjoittanut vaistonvaraisesti ilman ennakkosuunnitelmaa. Samalla huolehdin siitä, etten paljastanut sopimattomia. Kaiken Ranta-ahosta kertomani on saattanut lukea lehdistä tai kuulla tai nähdä televisiosta viimeisimmän puolen vuoden aikana. Ihmissuhdedraamat sivuutin. Sanoin tuntevani Ranta-ahon alkuaan rippikoulun pohjalta. Tämän kertominen oli lukijoiden kannalta reilua, eikä ole vaarallista tietää, että joku on viisitoista vuotta sitten käynyt rippikoulun.

En ehdottanut, että rangaistusta lievennettäisiin tunnustuksen takia. Huumekaupoista pitää antaa se tuomio, mikä niistä on laissa säädetty. Joku ei kuitenkaan pitänyt siitä, että näen rikollisessakin jotain hyvää ja että hänelle on annettava oikeus elää vankilatuomionsa jälkeen hyvää elämää.

Hieman arvelutti kertoa tuhoisista ajatuksistani Raskolnikovin rikoksen äärellä, mutta niitä ei voinut jättää pois, koska ne olivat jutun ydin enemmän kuin otsikkoon noussut Ranta-aho.

Odotin tekstille huomiota, mutta sitä tuli enemmän kuin odotin. Kirjoitusta on luettu yli kuusituhatta kertaa. Moitetta on tullut viideltä tai kuudelta ihmiseltä, mutta sitähän en tiedä, mitä kaikkea takanapäin on puhuttu.

Keskiviikkona lennän Prahaan

Keskiviikkona lennän viikoksi Prahaan, niin kuin olen tehnyt monena keväänä. Huhtikuu on minulle kaikkein vaikein kuukausi, paljon vaikeampi kuin monien kammoama marraskuu. Silloin pitää päästä pois. Useimmiten olen mennyt Prahaan. Siitä on tullut samanlainen pakopaikka kuin jollekulle toiselle on Saariselkä tai Levi.

Prahassa tunnen olevani yhtä aika sekä poissa että kotonani. Kaupunki on kaunis ja riittävän iso. Siinä on jopa maantieteellisesti jotain Pariisin kaltaista, mutta se ei ole yhtä koppava. Hinnat ovat kohtuullisia.

Olen majoittunut aina samaan hotelliin, joka on sopivasti turisti-Prahan ulkopuolella, mutta julkinen liikenne toimii sinne erinomaisesti. Prahan nähtävyydet olen kolunnut, joten niitä ei tarvitse bongailla. Saan tehdä mitä itse haluan. Otan kirjoja mukaan, ehkäpä Prahassa asunutta Franz Kafkaa tai alkuaan tšekiksi kirjoittanutta Milan Kunderaa. Käyn vuoroin kahvilla, jotta pää ei menisi sekaisin, ja vuoroin oluella, jotta vatsa ei menisi sekaisin. Kävelen sinne tänne, ajelen ratikoilla ja katselen ihmisiä. Nautin, kun joku turisti tulee kysymään tietä ja minä osaan neuvoa. Käyn ehkä katsomassa jalkapalloa.

Suhteemme on pitkä, sillä Praha-rakkauteni alkoi jo vuonna 1968, kun Neuvostoliitto miehitti Tšekkoslovakian. Tuolloin kymmenvuotiaana poikasena heräsin yhteiskunnalliseen pahuuteen. Sittemmin kirjailijapresidentti Vaclav Havel on ollut poliittinen idolini.

Ja taas ensi keskiviikkona Prahaan... Ai niin joo, en taida mennäkään. Pälkähti tässä mieleeni.

Pääsiäisen vapaata poukkoilua

Vapaalla assosiaatiolla tarkoitetaan kirjoitustekniikkaa, jossa sana tai idea on pontimena seuraavalle sanalle tai idealle ilman, että sanojen tai ideoiden välillä olisi välttämättä loogista keskenään yhteyttä.

Ihmisen ajatusten kulku on merkillisen poukkoilevaa. Vaikka teema olisi yksi ja sama, sen sisälle mahtuu monenlaista sivujuonta.

Tällä tavoin kirjoitin herätessäni tänään pääsiäisaamuun:

Jos pääsiäinen on totta, melkein kaikki muu on yhdentekevää. Varmaan joku pitää minua kaistapäänä, muttei haittaa. Joka tapauksessa nautinnollista pääsiäistä, hyvät ystävät! Juon kahvit ja lähden kirkolle enteriä painamaan. Se on hommani tänään. Sain tehtyä yöllä nuorten lehden, ja sen takia voin pelata päivällä nettishakkia. Jalkapallotuloksia on ikävä, ja tekisi mieli käydä Uudellamaalla. Jostain syystä mieleeni tulevat Bolivian intiaanit, jotka tekevät työtä Ihmissyöjävuoren sisällä. Kummallisesti poukkoilee mieli. Jostain kaukaa kuuluu lasten ääniä. Olisipa heidän elämänsä muutakin kuin loputonta kotiarestia. Minun sukupolveni on sentään saanut kivasti nähdä maailmaa. Erityisterveiset kavereille, joiden kanssa on oltu Ateenassa, Acapulcossa, Lontoossa ja New Yorkissa. Vielä muistelen sitä, mitä Leopold von Ranke sanoi Jeesuksesta, ja Lassi Nummikin osui kohdalleen. Eilen minulla oli hieno kävely lähitienoon pelloilla, ja mitä oikein pitikään sanoa? Lopulta kai sitä, että hyvää pääsiäistä ystävät mihin ikinä uskottekin. Mulla on tämä.

Värien keskellä harmaakin voi herättää huomion

Värivalojen ja äänitehosteiden maailmassa harmaus ja hiljaisuus ovat tehokeino. Kirjoitus ja puhe tekevät vahvan vaikutuksen, kun suuria asioita sanotaan niiden suuruutta vaimentaen.

Esimerkistä käyvät pitkänperjantain raamatuntekstit. Niisssä kerrotaan, kuinka Jeesusta lähdettiin viemään. Johanneksen kuvauksesa on vain vastuun kiertävä passiivirakenne "lähdettiin". Sana on perin niukka. Se sopii myös sellaisiin lauseisiin kuin "lähdetään käymään Uudenmaan rajalla" tai "lähdetään porukalla uimaan".

Raamatun kertomuksissa todetaan yhdellä vaatimattomalla sanalla sekin, että he "ristiinnaulitsivat", niin kuin olisi lyöty paneelia kattoon tai naputeltu tauluja seinälle. Rautaa lyödään ihmislihan läpi, muttei lainkaan mainita huusiko teloitettava.

Vaaransa on myös vaatimattomuudessa. Taitamattomissa käsissä ja ylpeässä päässä siitäkin voi tulla ylellisyyttä, jonka avulla ihminen kiipeää muiden ihmisten yläpuolelle.

Viisi grammaa virusta

Pidän hirtehishuumorista, sillä elämän vaikeimmissa hetkissä raaka huumori on niitä harvoja voimavaroja, jotka auttavat eivätkä vain lupaa auttaa.

Koronaepidemian keskellä huvittaa se, kuinka niin pieni voi vaikuttaa niin paljon. Puolalainen aforistikko Stanisław Jerzy Lec on oivaltanut pienuuden voiman. Hänellä on ainakin kolme aiheeseen liittyvää ajatelmaa: "Nollien rivistä saa helposti ketjun." "Olen eri mieltä kuin matematiikka. Mielestäni nollien summa on vaarallinen luku." "Bakteerit. Pikkujuttuja."

Tällä erää minua huvittaa Jaakko Heinimäen kautta saamani tieto siitä, että kaikkiaan maailmassa on koronavirusta vain viisi grammaa. Yksi virus painaa 0,00000000000000019 grammaa.

Ja sehän on pikku juttu.

Rippilapseni Niko Ranta-aho

Olen seurannut poikkeuksellisen tiiviisti suurta huumeoikeudenkäyntiä, jonka toinen päätekijä on Niko Ranta-aho. Kiinnostukseni syy on siinä, että hän on vanhoja rippikoululaisiani. Kirjoitan tässä kieli keskellä suuta, etten paljastaisi jotain sellaista, mihin minulla ei ole oikeutta. Toisaalta kirjoittaminen on helppoa. Minulla ei ole kerrottavana suuria salaisuuksia, joista iso joukko ihmisiä ei jo tietäisi.

Rippikoulussa Niko ei erottunut. Hän oli samanlainen mukava rippikoulupoika kuin hänen kaverinsakin. Konfirmaation jälkeen en häntä juuri nähnyt. Käsittääkseni hän hyvin pian kääntyi ison kaupungin suuntaan eikä juuri viihtynyt meidän kylällämme. Jonkinlainen suhde säilyi, ja muutama vuosi sitten hän pyysi minua Facebook-kaverikseen. Tämä suhde on pitänyt minua hieman perillä hänen kuulumisistaan. Joskus hän kertoi kiertäneensä pullon korkin kiinni, mikä kertoo elämänhallintaongelmista. Tuon ilmoituksen jälkeen olen tavannut häntä eräässä kirkollisessa tilanteessa. Muistan hänen sanoneen siellä yhden sydämellisen lauseen, jonka vilpittömyydestä olen varma.

Näistä aineksista ei ole blogikirjoituksen aiheeksi. Kirjoitan silti.


Kuolemankauppias

Lukemani lehdet ovat kertoneet elämäntavasta, joka on minulle täysin vierasta: seurapiirejä, ammattirikollisten seuraa, Ferrari-merkkisiä autoja, Espanjan Aurinkorannan luksusta, kodeiksi kutsuttuja linnoja, kalliita kelloja, matkustelua, huumeiden käyttöä ja fitness-kaunottaria. Tuota kaikkea olen nähnyt vain elokuvissa.

Kaikkein pahinta on se, että Ranta-aho on tuonut Suomeen sekä doping-aineita että monenlaisia huumeita, esimerkiksi amfetamiinia yli 200 kg. Adjektiivia "järkyttävä" käytetään yleensä syyttä suotta paisuttelutarkoituksessa, mutta tällä kertaa tuo sana on paikallaan. Ranta-aho on ollut sananmukaisesti kuolemankauppias.

Minun on ollut perin vaikea ymmärtää, mikä on vienyt hänen elämänsä tuohon suuntaan. Ehkä rahan paljous sokaisee ja saa himoitsemaan sitä loputtomiin. Ehkä tunnonvaivoja on vähentänyt ratkaisevasti se, että hän ei ole nähnyt uhrejaan, onhan tunnettua että pommikoneesta on helpompi pudottaa napalmit kymmenien tuhansien ihmisten päälle kuin tappaa toinen ihminen käsipelillä.

Ymmärrän hyvin, että huumeiden tuhoavuuden lähipiirissään kokeneet ihmiset eivät voi tuntea vähintäkään myötätuntoa kuolemankauppiasta kohtaan. On liian paljon vaadittu, että murhatun omaiset ymmärtäisivät murhaajaa. Edelleen olen sitä mieltä, että Ranta-ahon on kärsittävä pitkä vankeustuomio, jonka hän tulee rikoksistaan saamaan. En halua sillä tavoin silitellä päätä, että hän nyt pääsisi kevyellä yhdyskuntapalvelulla. Hänen rikoksensa on yksiselitteisesti kammottava.


Tunnustus, harvinainen käänne

Muutama päivä sitten Niko Ranta-ahon oikeusjuttu sai uuden käänteen, kun hän yllättäen tunnusti liki kaiken, mistä häntä syytettiin. Oikeuden puheenjohtaja sanoi, että hän ei ole kohdannut urallaan vastaavaa. Ranta-ahon asianajaja puolestaan kertoi, ettei hänkään tiennyt ennalta, mitä syytetty tulisi tekemään. Hänen mukaansa Ranta-aho oli tunnustuksensa jälkeen huojentunut.

Luettuani käänteestä päivitin Facebook-sivuni: "Ranta-aho tunnusti. Moni kysyy, miksi. Ehkäpä hän vain haluaa pelastaa elämänsä, hylätä valheen ja päästä sopuun menneisyytensä kanssa. Sen verran tunnen häntä, että kaikesta huolimatta en osaa läpimätänä pitää."

Sain runsaasti ymmärrystä, mutta en kaikilta. Aivan oikein minulta kysyttiin, eikö pitäisi enemmän ajatella hänen rikostensa uhreja. Joku sanoi, että jos huumekaupan päällikkö ei ole läpimätä, niin kuka sitten? En voi moittia sitäkään vastaväitettä.

Mielestäni kriitikkoni ovat oikeassa. Siitä huolimatta en muuta kantaani. Minulla on siihen omat henkilökohtaiset syyni, ja niin kuin niin tavallista on, minun elämässäni ne syyt juontuvat Fjodor Dostojevskiin.


Rikos ja rangaistus

Hieman yli kahdenkymmenen vuoden iässä Dostojevskin maailma avautui minulle, kun luin toisen kerran Karamazovin veljeksiä. Voisin puhua jonkinlaisesta ilmestyskokemuksesta, vaikka mitään yliluonnollista ei siinä ollut. Jotenkin vain tunsin, että ihmisen salaisuus oli auennut ja kaikki aiemmin ajattelemani vaati tarkistamista.

Seuraavaksi rupesin lukemaan Rikosta ja rangaistusta. Se kertoo ylioppilas Raskolnikovista, joka päättää tutkia, onko hänestä suuruudenhullujen ajatustensa toteuttajaksi. Ikään kuin testimielessä hän murhaa mielestään täysin tarpeettoman ihmisen, erään panttilainausta harjoittavan eukon. Vahingossa hän joutuu surmaamaan myös eukon siskon, joka sattumoisin osuu rikospaikalle. Hölmön tuurilla Raskolnikov onnistuu pakenemaan jälkiä jättämättä. Jos hän vain olisi jättänyt asian sikseen, hän ei olisi ikinä jäänyt kiinni.

Rikospaikka alkaa kiehtoa Raskolnikovia, ja murhaa tutkiva poliisi kiinnittää häneen huomiota. Todisteita ei kuitenkaan ole, ja pian ollaan siinä, että Raskolnikov tietää poliisin tietävän, että Raskolnikov tietää poliisin tietävän, kuka on murhaaja.

Lopulta Raskolnikov ei kestä ahdistustaan. Hän menee poliisikamarille ja sanoo: "Minä tapoin sen eukon!"


Jumalan armosta tällä puolen kaltereita

Raskolnikovin tarina osui syvälle. Kauhistuksekseni huomasin, että asuessani Helsingin Tunturikadulla vastapäätä Mika Waltaria rupesin tekemään omia murhasuunnitelmiani. Tunsin samasta kerrostalon rapusta vain kaksi ihmistä, naispuolisen talonmiehen ja seinänaapurini. Leikin ajatuksella, että surmaisin heistä jommankumman.

Pelästyin itseäni. Varmaan olin peninkulmien päässä ideoideni toteutuksesta, mutta se ei lainkaan vähentänyt sen tosiasian merkittävyyttä, että minulla oli idea. Murhamieheksi minulla oli varmaan pitkän pitkä matka, mutta joka tapauksessa olin ottanut ensimmäisen nytkähdyksen sille tielle, jonka Raskolnikov oli kulkenut loppuun saakka.

Vähitellen mieleni rauhoittui ja pääsin pelästykseltäni tasapainoon, mutta lukukokemus jätti pysyvän jäljen. Menetin lopullisesti kykyni asettua rikollisten yläpuolelle. Tajusin, että vain Jumalan armosta olen saanut elää elämäni tällä puolen kaltereita. Kohdatessani kammottaviin rikoksiin syyllistyneen ihmisen kohtaan lopulta vain kaltaiseni. (Tosin minun on tunnustettava, että rajansa on tälläkin tunteella. Norjalainen joukkomurhaaja Anders Breivik on jo liian kaukana.)


Tuskien jälkeinen sovinto

Raskolnikovin tarinalla on kaunis loppu, ja toivon Niko Ranta-ahon kulkevan samaa tietä. Raskolnikov ottaa ristinsä kantaakseen ja lähtee Siperian vankeuteen. Ensimmäisellä lukukerralla Rikoksen ja rangaistuksen loppu hieman häiritsi minua. Se tuntui happy endiltä, mutta mitä useammin olen kirjan lukenut, sitä enemmän olen vakuuttunut siitä, että Dostojevski on tässäkin oikeassa.

Elämään kuuluu sellainen tuskien jälkeinen sovinto, josta hän kirjoittaa: "Raskolnikov ei tiennytkään vielä silloin, että uusi elämä ei tule ilmaiseksi, että se vielä täytyy ostaa kalliilla hinnalla, maksaa tulevaisuudessa suurilla maineteoilla... Mutta siitä alkaakin jo uusi tarina, tarina ihmisen vähittäisestä uudistumisesta, vähittäisestä uudestisyntymisestä ja vähittäisestä siirtymisestä yhdestä maailmasta toiseen, tutustumisesta uuteen, siihen asti täysin tuntemattomaan todellisuuteen. Se voisi olla uuden kertomuksen aihe – mutta tämä kertomuksemme on nyt lopussa."

- - - - -

Niko, jos tämä teksti osuu käsiisi ja vapauduttuasi vuosien kuluttua muistat tämän, voit kysellä, vieläkö minä olen elossa. Saat soittaa kutsuaksesi kahville. Minä tulen.

Aprillipila on aivan erityinen pila

Lapsuudenkodissani minulle tarkoin opetettiin, mikä on aprillipila. Se ei ollut mikä tahansa valhe tai väärä tieto. Aprillipilaksi ei kelvannut, että joku kertoi vaihtavansa siviilisäätyä, nähneensä lentokentällä uuden amerikkalaisvalmisteisen rahtikoneen tai saaneensa tiedon, että pingispallon pumppuja on lopultakin myynnissä.

Aprillipilaksi kelpasi vain sellainen taitavasti suunniteltu pila, joka sai ihmiset tekemään jotain tai menemään jonnekin: saapumaan kutsuttuna hääpaikalle, menemään lentokentälle Amerikan ihmettä todistamaan tai harjoittelijan hakemaan pumppuja kaupan varastosta.

En tiedä, olenko oppini kanssa väärässä. Jos olen oikeassa, eilen ei juuri näkynyt aprillipiloja, paikkansa pitämättömiä juttuja vain.