Säveltäjä joka vei minulta musiikin

Kirjailija Jaan Krossin ohella on toinen virolainen, joka on vaikuttanut minuun syvältä. Hän on säveltäjä Arvo Pärt.

Ensimmäinen kohtaaminen hänen kanssaan oli merkillinen. Minun piti mennä Amerikkaan saakka hankkiakseni hänen musiikkiaan. Ostin bostonilaisesta levykaupasta hänen levynsä Miserere.

Kuuntelin sitä illan kääntyessä yöksi. Katselin kahdeksannen kerroksen ikkunasta Bostonin valoja ja ymmärsin, että musiikkia voi tehdä paitsi soittimilla niin myös hiljaisuudella.

Tuon Bostonin yön jälkeen enin osa musiikista tuntui yhdentekevältä meteliltä. Silloin jokin meni maailmassani rikki.

Särkymisestä syntyi jotain uutta.

Ilmansuunnan aavistus

Kaksi virolaista on tehnyt minuun vaikutuksen. Niistä ensimmäinen on kirjailija Jaan Kross, ei niinkään historiallisilla teoksilaan, joista hän ennen muuta kuuluisa, vaan romaanillaan Syvyydestä.

Tämä vuonna 1988 ilmestynyt romaani sijoittuu 1950 luvulle Stalinin kuoleman jälkeiseen Neuvosto Viroon. Diktaattorin kuolema oli tuonut vapauden tuulia. Monet palailivat vankileireiltä kotiin, mutta edelleen ihmisten liikkumatila oli vähäinen.

Kirjan yhdessä sivujuonteessa kerrotaan siitä, kuinka nuori naislääkäri meni naimisiin papin kanssa. Tämä merkitsi hänelle lainsuojattomuuden uhkaa ja sitä, että hänelle ei ehkä olisikaan tarjolla työpaikkaa uskontoa vainoharhaisesti kaihtavassa yhteiskunnassa.

Hääjuhlissa kirjan päähenkilö kysyi papilta hänen kutsumuksestaan. Hän aloitti johdantokysymyksellä: "Pappihan on tietyllä tavalla välittäjä seurakuntansa jäsenen, oman sielunsa ja jumalan välillä. Onko niin?"

Tähän nuori pappi ei vastannut mitään, vaan jäi odottamaan. Kirjan päähenkilö jatkoi: "Tunnetteko te olevanne lähempänä jumalaa kuin muut ihmiset?"

Päähenkilön yllätykseksi nuori pappi ei hämmentynyt. Hän vastasi kahvikuppinsa takaa hiljaisella äänellä, että jos kysyjän ehdot otettaisiin ammattietiikan mittapuuksi, ihminen kelpaisi papiksi vain silmänräpäyksen ajan ja vain jonain elämänsä täydellisimpänä hetkenä, ja siinä tapauksessa virkatehtävät jäisivät hoitamatta. Hän sanoi kokemusten osoittaneen, että myös Neuvosto-Virossa tarvittiin pappeja, koska psykologeista oli pulaa ja lääkärit olivat kääntäneet huomionsa toisaalle eikä ihmisillä ollut useinkaan ketään, joiden puoleen olisi voinut kääntyä. Oli olemassa myös kirkollisten toimitusten perinne.

Nuori pappi sanoi, että hän saattoi suhtautua omaan työhönsä vain työnjaon pohjalta: hän oli opiskellut asioita, paremmin tai huonommin mutta viranhoidon kannalta riittävästi. Hän oli päättänyt tehdä työtään niin hyvin kuin osasi ja niin kauan kuin ihmiset hänen palveluksiaan tarvitsivat.

Ihmisten ohjaamisesta Jumalan helmaan hän kuitenkin koetti puhua niin vähän kuin mahdollista, ja silloin kun hän siitä puhui, hän ei puhunut siitä päämääränä eikä edes tienä, vaan ehkä vain suuntana. "Ilmansuuntana, niin sanoakseni. Ilmansuunnan aavistuksena. Ja pienen pienistä jokapäiväisistä askelista sen aavistuksen suuntaan..."

Lupaukseen liitetty pieni präntti

Yleisesti puhutaan vihkilupauksista. Jokaiselle vihkimälleni parille olen kuitenkin sanonut, että alttarilla kuultava kysymys on huolellisesti rakennettu. Tulevalta parilta kysytään nöyrällä mielellä: "Tahdotko?" Kukaan ei pyydä lupaamaan yhtään mitään.

Olen tutkinut sanan "luvata" käyttöä Raamatussa. Tulokseni ei ole tieteellisen pätevä, mutta mutua vahvempi havainto kuitenkin. Sen perusteella Raamatussa ei olisi yhtään esimerkkiä siitä, että ihminen on ensin luvannut jotain ja sitten myös pitänyt lupauksensa. Päinvastaisia esimerkkejä sen sijaan on, kuten kukon laulun kuullessaan itkuun ratkennut Pietari.

Sana "luvata" sopii varsinaisesti vain Jumalan suuhun. Ihminen on mitä on, eikä hän voi koskaan olla omien päätöstensä takaaja.

Jos ihminen kirjoittaa lupaavansa jotain, siihen olisi ainakin pienellä präntillä lisättävä Raamatun sanat: "Jos Herra sallii ja me elämme."

Ei enää anteeksipyyntöjä, pliis!

Minulle ei ole selvinnyt, onko elokuvaohjaaja Lauri Törhönen pyytänyt anteeksi käytöstään vai eikö ole pyytänyt; eikä minua kiinnostakaan.

En enää halua näitä anteeksipyyntöjä, jotka ovat vain julkkiskohujen kortteja. Ne vedetään esiin, kun mediakonsultti niin neuvoo: "Mun mielestä olisi nyt viisainta, että sä vain äkkiä pyydät anteeksi. Sillä konstilla kohu laantuu nopeimmin ja varmimmin. Ihmiset kyllä ymmärtävät, että jokainen tekee virheitä. Et säkään ole täydellinen."

Sanat turmeltuvat liiasta käytöstä. Niistä tulee tyhjiä hokemia, jotka eivät enää tarkoita mitään. Niiden korjaamiseksi ei ole muuta tehtävissä kuin vetää ne hetkeksi käytöstä pois. Muutaman vuoden poissa ollessaan ne vähitellen elpyvät ja ne voi taas uskottavasti lausua.

Niinpä minä vetoan: Ei enää yhtään julkista anteeksipyyntöä, pliis. Olen niitä aivan täynnä. Tällä erää niitä on pinossa enemmän kuin normaali ihminen ehtii anteeksi antaa.

Penkkart silloin, nyt

Kuluneella viikolla lukiolaiset ovat juhlineet.

Minun aikanani vanhojenpäivän vaatteet haettiin mummolan vintiltä. Uskon, että meillä oli yhtä hauskaa kuin nykyisillä lukiolaisilla, vaikka kaikki oli silloin halpaa. Päälläni oli isoisäni vanha vihkitakki. Se ei maksanut mitään.

Penkkareiden seuraaminen on kaihoisampaa. Muistaa omista ajoista, kuinka koulu loppui kertakaikkisesti siihen päivään. Koulun pihalle jäi tärkeitä ihmisiä, joita aavisteli vielä ikävöivänsä.

Penkkareita seuraavana aamuna nuori ihminen putosi tyhjyyteen. Kukaan ei enää kaivannut eikä välittänyt siitä, lähtikö aamulla jonnekin. Yhtäkkiä tuli selväksi, että vapauden hinta on yksinäisyys ja että yhteys merkitsee myös köysissä olemista.

En tiedä, kumpaa tulevaisuus teki silloin enemmän, ahdistiko vai innostiko. Ehkä ahdisti.

Kun nykyään näen kuorma-auton lavalla olevia nuoria, kadehdin heitä jollain tavoin ja samalla huokaisen: Jumalan kiitos, tuolla ei tarvitse enää olla.

BMW johtaa ensimmäisen testipäivän jälkeen

Ajan joka maanantaiaamu Tampereelta 120 kilometriä moottoritietä Helsingin suuntaan. Iltapäivällä tulen takaisin. Tie on ikävystyttävä, ja jotain viihdykettä on keksittävä.

Olen säätänyt vakionopeuden lievään ylinopeuteen ja alkanut tutkia, mitä merkkiä ovat useimmat ohittajani.

Ensimmäisenä testipäivänä minut ohitti kolme BMW:tä, kaksi Skodaa ja Mercedes-Benziä. Yhden kiinnityksen saivat Peugeot, Ford, Volkswagen, Audi, Volvo, Seat ja Nissan.

Raportoin myöhemmin lisää.

Vähän rajaa sille syyttelylle!

Helmikuun Aamulehti-kolumnini liittyi syksyllä kirjoittamaani kolumniini, jossa käsittelin usein kuultua hokemaa, jonka mukaan uskonnon takia on surmattu enemmän ihmisiä kuin minkään muun syyn takia. Historiatutkimuksesta helposti saatavien lukujen perusteella osoitin, että väite on puuta heinää.

Tällä kertaa tartuin toiseen yhtä yleiseen ajattelutapaan. Usein joku katsoo syyttävästi jopa tavallisiin luterilaisiin, kun jossain Bagdadissa räjähtää pommeja, että katsos nyt, tuollaista uskonnot aiheuttavat.

Mutta kun minä en ole harmaana, rauhallisena luterilaisena vastuussa uskontohuligaaneista, niin kuin en ole jalkapalloihmisenä vastuussa futishuligaaneista. Syyllisyydellä pitää olla rajat.

Kirjoitukseni lopussa otan esiin sen, että kyllä minäkin voin jostain tuntea syyllisyyttä.

Kolumnini Aamulehden sivulla.

Taivaan portilla -vitsi sinnikkäästä yrittäjästä

Tein omatekoisen vitsin ikivanhaan formaattiin:

Pietari kohtaa uuden tulijan taivaan portilla ja sanoo: "Tästä portista päästäkseen ihminen voi vedota vain Jumalan armoon. Olemme kuitenkin antaa periksi tästä ehdottomuudesta. Jokainen tulija saa kertoa jotain hyvää itsestään, vaikka varsinaiseen päätökseen tämä ei vaikuta. Niin että mitäs erinomaista sinä olet tehnyt? Miten voit kiittää itseäsi?"
          "Minä olen sinnikäs. Yritän loppuun saakka. En koskaan anna periksi. Sillä tavoin isä ja äiti opettivat."
          "Hetkinen... taidat olla se kaveri, joka yritti viisikymmentä kertaa lääkärikouluun."

Kohinaa ja odottamattomia asioita

Melkein jokaiseen päivään tulee jotain kohinaa, asioita joita siellä ei pitänyt olla.

Tänä aamuna heräsin ilmoitukseen, että ikkunaremontin alta pitää siirtää tietokone alakertaan duunarien tieltä pois. Irrotin kaksi näyttöä ja skannerin keskusyksiköstä, verkkojohdon ja kolme muuta johtoa. Vielä olivat virtajohdot.

Siihen meni yli puoli tuntia. Iltapäivällä tuo kaikki oli tehtävä toisin päin.

Minut oli tilattu katuosoitteeseen, jonka numeron piti olla 21. Ilmeni, että numero olikin 42. Jonkin verran lohdutti, että vika ei ollut minun, koska tuolla tavoin väärin ihminen ei kuule. Unohdin puhelimen kotiin, joten en voinut soittaa matkalta, ja niin koko asia peruuntui. Saivat tulla toimeen ilman minua.

Tällaisissa tilanteissa lohduttaudun sillä, että jalka ei ole poikki. Se sekoittaisi elämästä monta kuukautta, ei vain yhtä päivää.

Real, CR7 ja Benzema

Joskus on mukava spekuloida ilman oikeaa tietoa tunnustaen samalla, että voi olla täysin väärässä.

Minä spekuloin.

Real Madrid jäi lauantai-iltana Espanjan liigassa tasapeliin selvästi heikomman Levanten kanssa. Joukkue on menettänyt Espanjan mestaruuden jo tammikuussa, ja Mestareiden liigan paikan hyväksikin pitää tehdä työtä.

Viime vuonna maailman parhaaksi valittu Cristiano Ronaldo otettiin Levante-pelissä vaihtoon kahdeksan minuuttia ennen täyttä peliaikaa, eikä mikään viittaa siihen, että hän olisi loukkaantunut.

Real Madridin tilanne kertoo yhteiselämän laeista ja siitä, miten käy, kun kaikki jätetään yhden tähden varaan.

Cristiano Ronaldon tällä kaudella solmuun menneen pelaamisen mukana koko joukkue on kaaoksessa. Vaihtoehtoja Ronaldolle ei ole. Hänen rinnallaan on pelannut ranskalainen Karim Benzema, Realin hyökkääjäksi varsin keskinkertainen pelaaja. Hänestä ei ole pelastajaksi, koska hänen tärkein avunsa on siinä, että hän on ollut nimenomaan melko hyvä, muttei niin hyvä että hän olisi uhannut Ronaldon suurta egoa. Hänestä ei ole ollut hyppimään tähtipelaajan varpaille. Ronaldo on tykännyt.