Alkuperältämme vauvoja, Kristusta myöten

Dostojevskin Riivaajissa kauniin herkät kohdat ovat vähissä. On kuitenkin yksi. Se kuvaa lapsen syntymää: "Arina Prohorovnan käsivarsilla huusi pieni, punainen, ryppyinen olento sätkytellen pikkuruisia käsiään ja jalkojaan, kauhistuttavan avuton, kuin pölyhahtuva ensimmäisen tuulenhenkäyksen armoilla, mutta huutaen ja ikään kuin julistaen olevansa mitä suurimmassa määrin oikeutettu elämään..."

Kerran vuodessa on hyvä palauttaa mieleen, että kaikki olemme alkuperältämme vauvoja, Kristusta myöten.

Syntymäkertomus Marian ja Joosefin lapsesta on matka ihmiselämän alkuun. Samalla se on kertomus siitä, kuinka Jumala lähestyy meitä juuri siitä suunnasta. Siinä on väihtoehtoinen tapa jumaluuden ymmärtämiseksi. Se sysää pohdinnat maailmankaikkeuden synnystä sivuun. Sillä mitä väliä on semmoisilla, kun olemme Sinä, minä ja lapsi? Ihmisyyden iloista suurin.

Näillä sanoilla toivotan blogini lukijoille ja vähän muillekin hyvää joulua.

Tämän seimiasetelman olen kuvannut lahtelaisen Housukaupan ikkunasta.

------

Jos kaipaat lisälukemista joulunpyhiksi, täällä on lisää viime vuosien joulutekstejäni.

Vieras voi tarjota yllättävää apua

Heikki Silvennoisen osuvimpia hokemia on "Ei tartte auttaa". Siihen tiivistyy jokin oleellinen suomalaisesta yksin pusaamisen perinteestä.

Joskus saa yllättävällä tavalla apua ja vieläpä epätodennäköiseltä suunnalta.

Mieleen tulee nämä kaksi tapausta.

Oltiin hautajaisten muistotilaisuudessa, eikä kanttoria ollut saatavilla. Haluttiin laulaa yhdessä. Silloin juutalainen mies tuli kertomaan, että hänestä olisi tässä kohdin apua. Hänen johdollaan laulettiin virret Päivä vain ja hetki kerrallansa ja Maa on niin kaunis. Ei siinä vertailtu uskontojen eroja eikä keskusteltu jommankumman paremmuudesta. Ei sanottu sitäkään, että kaikki on yhtä ja samaa uskontomössöä.

Kirjailija Inkeri Kilpinen puolestaan kertoi kurdialueen kokemuksistaan. Häntä oli ankarasti varoitettu olemasta missään tekemisissä kurdien kanssa, koska nämä vain ryöstivät ja raiskasivat. 

Matkan aikana asuntoauto jouduttiin hetkeksi pysäköimään. Pellolta nousi esiin kurdiväkeä, ja matkailijat heittäytyivät peloissaan asuntoautonsa lattialle. Silloin auton ovelle koputettiin. Tulijat tarjosivat leipiä ja vihanneksia ja pyysivät mukaansa juhliin. 

Kukahan sen nyt sanoi?

Ensimmäisestä tabletistani rispaantui magneettikansi, ja piti hankkia uusi. Merkkituotetta ei ollut saatavilla, ja niin turvauduin tarvikeosaan. Siihen oli mahdollista painattaa vapaavalintainen teksti tai kuva tai vaikkapa oma nimi. 

Painatus ei maksanut mitään, joten tuumasin, että laitetaan sellainen. Aloin miettiä sopivaa aforismia. Käytin enimmän aikani nuorten kanssa, ja siksi nuoruuteen liittyvä lausahdus tuntui ensisijaiselta. 

Ensimmäisiä mieleen tulleita oli Augustinuksen teksti 300-luvulta: "Karthagossa opiskelijain vallattomuus on häpeällistä ja hillitöntä. He syöksyvät sisään häpeämättömästi ja hurjina kuin sekopäiset he rikkovat kaiken järjestyksen, minkä jokainen opettaja oppilaittensa hyväksi säätää."

Ongelmana oli, että joku ei kenties ymmärtäisi lausuman ironiaa eikä sitä, että teksti oli 1700 vuoden takaa. Hylkäsin Augustinuksen ja kokeilisin jotain omatekemää. Niinpä kanteen tuli ajatus: "Nuoret eivät vielä tiedä. Vanhat eivät enää tiedä. Välissä on lyhyt harhanäköisyyden aika."

Luultavasti ajatus oli pälkähtänyt päähäni jotain sukupolviväittelyä seuratessa.

Mutta oliko se todella minun keksimäni lause vai joltakulta pöllittyä? Sitä en vieläkään tiedä.

Uskonnollista kuluttajavalistusta: Jumalan valtakunta

Jeesuksen julistus tiivistyy sanoihin "Jumalan valtakunta".

Raamatussa tämä sanapari ymmärretään kahdella tavalla. Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumeissa Jumalan valtakunta tulee ihmisten nähtäväksi vasta sitten, kun historia on katsottu lopputekstejä myöten. 

Johanneksen evankeliumi korostaa taas, että Jumalan valtakunta toteutuu kaiken aikaa, kun ihmiset ovat osallisia Jumalan rakkaudesta.

Näitä kahta ymmärtämisen tapaa ei ole yritetty yhdistää. Kumpaakaan ei kielletä, ja kumpikin jää voimaan. Jumalan valtakunta on täällä jo nyt, vaikka toisaalta sanotaan, että se toteutuu vasta ajan tuolla puolen. 

Samalla muistutetaan siitä, että ihmisen tekoja tai sanoja ei saa ikinä nostaa ehdottomaksi totuudeksi. Äärellisiä asioita jumaloimalla päädytään sairauteen. Turvallisuudesta tulee orjuutta, ja vapaus muuttuu mielivallaksi. 

"Jumalan valtakuntaa emme tänne rakentaneet, mutta hiton komea helvetti tästä tulee", sanoi kirjailija Matti Paloheimo. Siitä huolimatta valtakunnasta on sallittu nähdä merkkejä, tuoksuja ja  aavistuksia siellä, missä leipä ja viini jaetaan tasan. Köyhät autetaan ja onnettomat lohdutetaan. Edes hetkeksi elämä korjataan oikealle tielle ja ihminen saa edellispäivän virheistä vapaana vielä yhden mahdollisuuden.

Melkein antoivat turpaan

Ensimmäisinä kouluvuosina väkivallan uhka oli jatkuvaa. Kun pyöräillessä näki jonkin maleksivan poikajoukon, sai aina pelätä, että ne asettuvat eteen ja tarttuvat ohjaustangosta kiinni. Tämän pahempaa ei ikinä tapahtunut, mutta vastenmielistä se oli. 

Välituntisin kuudesluokkalaiset heittelivät pienempiään etupihan tasanteelta alas lumihankeen. Ei tullut edes mieleen, että opettajat olisivat voineet puuttua asiaan.

Joskus kolmentoista iässä muuan huligaani kävi jalkapallokentällä kimppuuni. Päälle tullessaan hän kompastui ja hermostui kömpelyydestään vielä enemmän, mutta samalla könyäminen laukaisi tunnelman.

Virkaurani aikaisia uhkatilanteita on ainakin kaksi. Kotini eteisessä olen ottanut uhkaajaltani keittiöveitsen pois. Hän oli kuitenkin niin aineissa, ettei hänestä ollut nuoren miehen vastukseksi. Toisessa väkivaltatilanteessa oli sen sijaan todellinen vaara. Selvisin siitä yllättävän käänteen ansiosta kuin ihmeen kaupalla. En välitä muistella tarkemmin.

Tampereen keskustassa joku suuttui siitä, että minulla ei ollut tarjota tupakkaa. Hän huitaisi poskelle osumatta kuitenkaan kunnolla. Ei tullut edes naarmua, mutta muisto on epämiellyttävä.

Viimeisin kerta on porilaisen huoltamon kahvilasta, jossa joku oli sitä mieltä, että katsoin häntä liian pitkään. Pyysin häntä määräämään katseelleni suunnan, niin minä kyllä tottelisin: "Anna vain selkeä ohje. Kyllä se minulle sopii. Katson ihan minne sinä haluat." Hän ei selvästikään pitänyt nöyrästä asenteestani, muttei osannut hämmennyksessään käydä päälle.

Vakuutuskeissi

Vakuutusyhtiön kanssa ei ollut riitaa korvauksesta. Itse asia oli yksinkertainen.

Viimeiset tositteet lähetin tammikuussa. Vasta toukokuun alussa soittelin korvausten perään, koska mitään ei ollut kuulunut. Olin asiallinen ja kerroin ongelmani. Virkailija oli puolestaan ystävällinen, pahoitteli viivästymistä ja lupasi laittaa asiaa eteenpäin.

Kesäkuun alussa järjestin taas aikaa odotusmusiikin kuuntelemiseen. Tälläkin kertaa virkailija oli ystävällinen, pahoitteli viivästymistä ja lupasi laittaa asiaa eteenpäin. 

Odottelin kesälomien yli elokuun alkuun saakka, kunnes sukelsin puhelinjonoon. Pidin asiallisen linjani, ja kolmaskin virkailija oli ystävällinen, pahoitteli viivästymistä ja lupasi laittaa asiaa eteenpäin.

Pari viikkoa kului, eikä pankkitililläni tapahtunut mitään. 

Vaihdoin taktiikkaa. Neljännellä soitollani sanoin, että enää en halunnut pahoitteluja vaan rrrahaa! Pysyin edelleen asiallisena, mutta kieltämättä ääneni oli kireä. Se tehosi. Rahat maksettiin samana päivänä.

Olen miettinyt, kuinka järjestelmällisen tarkoituksellista toimintaa tämä oli vakuutusyhtiöltä. Onko ideana, että yhtiö tahallisesti makuuttaa rahoja omilla tileillään ja hankkii jonotusmusiikilla lisäansioita?

Ainakin tällaiset kokemukset vahvistavat tunnetta, että kasvottomissa palveluissa ei kohteliaisuudella pärjää. On käytävä päälle, tai muuten jää ilman. Eikö tämä voisi olla toisin?

Tunnistavatko kissat nimensä?

Uusimman Tiede-lehden mukaan kissat osaavat tulkita ihmisen toimia ja eleitä. Ne esimerkiksi tajuavat sormen osoituksesta, missä on tarjolla syötävää. Japanilaisissa tutkimuksissa on havaittu, että ne oppivat oman nimensä, mutta myös tuttujen kissojen ja ihmisten nimiä.

Parhaiten tuntemani kissat olivat Kirre ja Nati. En ymmärtänyt tarkkailla niitä tästä näkökulmasta.

Pentti Saarikoski oli nimennyt kissansa toisesta näkökulmasta. Nimet viittasivat filosofianhistoriaan, faaraoiden Egyptiin ja Hollywoodiin. Kissat olivat Herakleitos, Kleopatra ja Brigitte Bardot.

Saarikoski ei onnistunut opettamaan kissoille niiden nimiä: "Minä kyllä nimittelen niitä, että Herakleitos, Kleopatra tai Brigitte Bardot, mutta se ei auta, sillä kun kutsun Herakleitosta syömään ehtii Brigitte Bardot ennen häntä, Herakleitokselle jää vain tähteet, jotka hän saa jakaa Kleopatran kanssa."