Niin kuin muka voisi jatkaa entiseen tapaan

Yksi lapsuuteni kuvakirjoista kertoi tulivuoren juurella eläneestä kansasta, joka pelkäsi koko ajan, että purkautuva vuori syöksisi laavansa ihmisten päälle. Kysyin vanhemmiltani, miksi nämä ihmiset eivät vain muuttaneet muualle. Olen unohtanut kirjan juonen ja sen, mitä minulle vastattiin. 

Kysymys ei ole hellittänyt aikuisenakaan. Entistä useammin ihmettelen, miksi vain jäädään paikoilleen niin kuin muka olisi mahdollista jatkaa entiseen tapaan.

Esseekokoelmassaan Siperia opettaa Martti Anhava ei vastaa kysymykseeni, mutta tuottaa siitä uuden version.

Anhava kirjoittaa, että monet Saksan juutalaiset olisivat pelastuneet, jos vain olisivat paenneet ajoissa, kun tuhon merkit olivat ilmeiset. He eivät kuitenkaan osanneet jättää kotiaan eivätkä takanreunalla olleita posliinikissoja.

Sama paikallaan pysymisen tarve jähmetti myös Stalinin uhreja. Vain harva haettiin kotoaan aivan yllättäen. Ensin tuli selvityspyyntöjä milloin mistäkin asiasta, työtoverit ja sukulaiset joutuivat vaikeuksiin. 

Neuvostoliitosta ei ollut pääsyä ulkomaille, mutta jos olisi muuttanut Keski-Aasiaan tai Siperiaan, olisi voinut hyvin selviytyä. Salaisella poliisilla oli riittämiin tarkkailtavia, pidätettäviä, vangittavia ja teloitettavia asutuskeskuksissakin.

Ei vain lähdetty. Jähmetyttiin kotiin, kunnes jonain yönä musta auto ajoi talon eteen ja ovelle koputettiin.

Irwiniä ja Rautavaaraa

 Neil Young, Tuomari Nurmio ja Arvo Pärt ovat ehdottomia suosikkejani. He ovat riipaisseet, mutta on niitä muitakin hyviä muusikkoja.

Kuuntelin autossa menomatkalla kokoelman Irwin Goodmanin lauluja. Minua yllätti se, kuinka paljon hänen varhaistuotannossaan on kuunneltavaa materiaalia. Sanoista on vastannut muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta Vexi Salmi. Lapsuudestani muistan, kuinka työmiehen lauantai eteni kaavalla "viideltä saunaan ja kuudelta putkaan". Oli muitakin hyviä sanoituksia, eivätkä ollenkaan kaikki liittyneet alkoholiin.

Tuskin jaksaisin aivan kokonaisia Irwinin levyjä, mutta Irwinin parhaat -osastolle on tungosta.

Paluumatkalla kuuntelin Tapio Rautavaaraa. Lukuisten laulujen joukossa ei ollut yhtäkään kappaletta, joka olisi ollut vain tyhjänpäiväinen ralli. Kaikissa oli jokin ajatus. Syviin elämäntuntoihin osuu varsinkin Juokse sinä humma: "Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla."

Rautavaaran elämässä hämmästyttää hänen monipuolisuutensa. On keihään olympiakultaa ja jousiammunnan joukkuemaailmanmestaruutta. Rautavaara näytteli monissa elokuvissa, ja elämäkerta on lukemisen arvoinen kirja.

Moni tärkeä muusikko on mainitsematta. Seuraavaksi voisin kirjoittaa Jaakko Löytystä.

Unohdettu mahdollisuus

Metsässä vaeltaminen, pilkillä istuminen, liikunta, jooga ja mindfulness ovat nykyaikaisia keinoja henkiseen hyvinvointiin.

Minä puolestani olen havainnut hyväksi menetelmäksi sen, että menee sunnuntaina tavallisiin kirkonmenoihin, sen jälkeen vähän käppäilee ulkosalla ja lopuksi käy hörppäämässä kahvit. Kierroksen jälkeen on tavallisen hyvä olo.

Entäs kirkonmenojen sisältö? - Ainakin minulle saarna on tärkeä. Melkein aina on jokin miettimisen arvoinen ajatus, mutta taso tietysti vaihtelee. Välillä on tosi hyviä. Jos ajatus karkaa, niin antaa karata. Ei sekään aika mene hukkaan. Nykyvirret ovat parempia kuin ennen vanhaan, mutta ne eivät silti ole lempimusiikkiani. Tosin en kuule suosikkejani viihdeohjelmissakaan. Niissä on lähinnä jumputusta ja vilkkuvaloja.

Parasta on, että saa olla reilun tunnin omissa oloissaan. Kukaan ei vaadi osallistumaan eikä taukojumppaamaan. Ei ole ryhmätöitä eikä palautekyselyjä. 

Jos kirkossa käy usein, tulee kirkkotuttavuuksia. Voi harjoittaa myös hyväntekeväisyyttä. Jos kohde ei kiinnosta jonain pyhänä, olen antamatta ja annan joskus toiste kaksin verroin.

Parasta tämä kaikki on säännöllisenä tapana. Lenkkeilemiseenkin pätee, että toiston jälkeen alkaa maistua.

Yhdellä tavalla kirkossa käyminen on ylivoimainen kaikkiin itsehoitoterapioihin nähden. Se toteuttaa etiopialaisen sananlaskun opetuksen: "Sitä sanaa, joka auttaa, sitä et voi sanoa itsellesi."

Ensin on mielipide, sitten haalitaan perustelut

En ota tässä kantaa siihen, onko kotikuntaani Pirkkalaan viisasta rakentaa ratikka. Kirjoitan yleisellä tasolla.

Minua hieman huvittaa, millä varmuudella ihmiset ovat puhuneet tulevaisuudesta. Sopii mennä aikakoneella vuoteen 2019. Kuka silloin arvasi koronaepidemiaa tai kuka ennusti Ukrainan sodan? Tai kuka vielä viime talvena aavisti, että Ukraina hyökkäisi Kurskiin?

Jos ihminen olisi edes kohtuullinen ennustaja, niin sanotut asiantuntijat voittaisivat aina jalkapalloveikkauksessa. Sama pätee talouden kehitykseen. Olen muistellut Etelä-Koreasta kerrottua uutista, jonka mukaan viisivuotias papukaija menestyi sijoituskilpailussa erinomaisesti.

Ratikan kaltaisissa kysymyksissä yritetään tietysti tehdä laskelmia. Yhtälöt ovat kuitenkin niin vaikeita, että huolellisimmatkin skenaariot ovat vain valistuneita arvauksia.

Suurin osa ihmisistä valitsee kantansa jonkinlaisen elämäntunnon perusteella. Tuntuu hyvältä tai ei tunnu. Sitten valitaan tätä elämäntuntoa tukevat tosiasiat tai tilastot.

Jotain päättäjien on kuitenkin päätettävä. Äänestyksen koittaessa on suostuttava arvaamaan, vaikka kaikkia tosiseikkoja ei ikinä saada kokoon. Toisen maailmansodan lopulla Dwight Eisenhoweria syytettiin jahkailusta. Vihdoin hän sanoi: ""Riippumatta siitä miltä sää näyttää, meidän on lähdettävä liikkeelle nyt. Odottaminen voi olla vielä vaarallisempaa. Lähdetään!"

Kutsuttuina lastensa kavereiden perhejuhliin

Hiljattain olin hautajaisissa, joihin isäänsä saatelleet lapset olivat pyytäneet mukaan sukulaisten lisäksi omia kavereitaan. Isä oli ollut heillekin tärkeä. Mieleeni muistuu myös tapauksia, joissa vihkipari on kutsunut häihinsä eräiden kaveriensa vanhempia. 

Nämä vierasluettelot ovat vakuuttavia todistuksia siitä, että jossain on onnistuttu. Eivät vain omat lapset arvosta, vaan myös lasten kavereista on tullut tärkeää lähipiiriä.

Pari onnistumisen selitystä tulee mieleen. Ensinnäkin lasten vielä asuessa kotona heidän kaverinsa ovat olleet toivottuja kyläilijöitä eivätkä suinkaan perherauhan häiritsijöitä. Eteisessä lausutut tervehdyssanat ovat olleet jotain muuta kuin: "Kengät pois!"

Toisena selityksenä on se, että lasten kasvaessa aikuisiksi heiltä ei ole kyselty liikaa eikä tarjoiltu neuvoja, joita he eivät usko tarvitsevansa. Vanha polvi saa olla kiinnostunut lasten ja heidän kaveriensa elämästä, mutta vain kohtuullisesti. Pitää varoa visusti sitä, ettei kiinnostus paisu uteliaisuudeksi.

Muuan tuttu kertoi: "Olin mukana tyttäreni ja hänen kahden kaverinsa ulkomaan reissulla. Ehkä se johtuu siitä, että olen kehittynyt äitinä ja lakannut kyselemästä, mitä aikuiset lapset aikovat tehdä."

Neljästi Jumalan selän takana

Matkustin niin sanotusti Jumalan selän taakse. Pieksämäestä seuraavia junan pysähtymispaikkoja ovat Heinävesi, Vihtari ja Viinijärvi. Anne Sumela väitteli niiden takana Juhani Rekolan ajattelusta.

Harvoja olen arvostanut niin paljon kuin Rekolaa. Tämä pätee sekä hänen elämäntapaansa että ajatteluunsa. Tukholman suomalaisen seurakunnan pappina hän kasvoi legendaksi. Erityisesti Slussenin sissit tunsivat hänet omakseen, nämä ulkoilmakavereiksi pudonneet ruotsinsuomalaiset miehet. Heidänkin voi sanoa eläneen Jumalan selän takana.

Kirjallisessa tuotannossaan Rekola perehtyi syvällisesti siihen eurooppalaiseen kirjallisuuteen, jonka ihmiskuva liittyy Kierkegaardiin ja Dostojevskiin. Myös se on selkäpuolen maailmaa.

Omasta itsestään Rekola sanoi elämänsä loppupuolella: "Minun elämäni päättyy täydelliseen epäonnistumiseen." Eikä hän esittänyt lausumansa päälle tavanomaisia lievennyksiä.

Sodan aikana rintamalla Rekola oli havainnut, että luoti osui yhtä tarkasti niihin, jotka rukoilivat, kuin niihin, jotka eivät rukoilleet. Rekola ei ymmärtääkseni vähätellyt rukouksen arvoa, vaan tahtoi sanoa vain sen, ettei rukousta pidä käyttää ylimääräisten, itsekkäiden etujen hankkimiseen. Rukoilijalle kuuluvat samat uhkat kuin muillekin ihmisille.

Rekola näki valon myös selkäpuolella. Siitä ovat todisteina Reinhold Schneiderin sanat, jotka hän oli valinnut Schneideria käsitelleen väitöskirjansa motoksi: "... onnettomuuden puvussa kulkee armo varmoin askelin läpi aikojen." 

Anne Sumelan väitöskirjaa voi lukea täältä: 

Taivas avautui ja vuoti kellareihin

Kummityttärelle syntyi viime yönä lapsi. Mielet mullistuivat ja vallat kumoutuivat. Kaikki oli ylösalaisin ja suunnat olivat sekaisin. Maailmaan oli ilmestynyt ihmislapsen mittainen kaide, josta kiinni pitämällä voi kävellä.

Jälkeisenä aamuna Gaza unohtuu eikä Donetskin alueella käydä sotaa. Jäätiköt eivät sula, eikä Golf-virta ole vaarassa kääntyä, ja höpsistä sen valtionvelan kanssa. 

Illalla menen jalkapallopeliin, eikä senkään tuloksella ole niin väliä, sillä taivas on auennut ja vuotanut kammioihin ja kellareihin.

Sanokaa vain, että olen väärässä. Sanokaa, että olen unohtanut suhteellisuudentajun ja hukannut laskutaitoni.

En välitä. 

Tasainen kahdeksikkojen rivi riittää

Asioimastani firmasta soitettiin ja kysyttiin asiakaskokemuksen laatua. Kaikki oli sujunut eriomaisesti. Kanssani asioinut työn vastaanottaja oli osaava, kohtelias ja sopivan huumorintajuinen. Varsinainen työ tehtiin moitteettomasti.

Ongelmakseni tuli arvosanan antaminen asteikolla nollasta kymmeneen. Päässäni vaivasi sellainen taka-ajatus, että täyteen kymppiin tarvittaisiin erityisiä, kuten kakkukahvit tai etukortti, jolla saa seuraavan käyntikerran ilmaiseksi.

Annoin kuitenkin kympin, koska en keksinyt mitään, millä tavoin varsinaisen asian olisi voinut hoitaa paremmin.

Myös hotelleihin pätee se, että ne ansaitsevat täyden kiitoksen palveluistaan, jos hinnan ja laadun suhde ovat kohdallaan. Ei pidä kuvitella, että muutamalla lantilla saa kuninkaallisen sviitin.

Elämässä pätee, että riittävän hyvä on kylliksi. Rippikouluista tehdyt tutkimukset ovat tuottaneet muillekin elämänalueille sovellettavan tuloksen. Kun nuoret ovat arvioineet rippikoulunsa välittämättömästi leirin jälkeen lähelle täyttä kymppiä, muisto on kuitenkin haalistunut muutamassa kuukaudessa. Kuukausia jälkikäteen tehdyissä mittauksissa se on tuntunut vain yhtä hyvältä kuin aikanaan kohtalaisen hyväksi arvioitu leiri, jonka mielikuva on puolestaan kestänyt ajassa tai jota muistot ovat jopa hieman kaunistaneet.

Tätä ajatusta olen koettanut hokea itselleni: Vältä täydellisiä floppeja, sillä ne muistetaan kyllä. Muuten riittää, että teet kahdeksikon suorituksia kerta toisensa jälkeen.

Käsky "Älä tapa" liittyy myös häpäisemiseen

Professori Timo Veijolan tutkimus kymmenen käskyn alkuperäisistä merkityksistä oli kuin jännityskirja. Se avasi radikaalisti uusia näkökulmia ihmisten yhteisiin moraalikysymyksiin. Erityisen tärkeiltä tuntuivat Veijolan huomiot siitä, että vanhempien kunnioitukseen liittyvä käsky oli muiden käskyjen tavoin suunnattu ennen muuta aikuisille ihmisille. Se merkitsi vanhustenhoidollista vaatimusta, jonka mukaan myös nuoruutensa voiman ja hyödyllisyyden kadottaneita ihmisiä on kunnioitettava.

Tärkeitä olivat myös Veijolan havainnot viidennestä käskystä. Hän kirjoitti, että Vanhan testamentin hepreassa oli useita tappamista merkitseviä verbejä, eikä käskyssä käytetty sana ollut niistä lainkaan yleisin.

Niinpä käskyn käyttöalue oli rajattu. Eläinten surmaaminen, abortti, eutanasia, sodassa tappaminen, itsemurha ja kuolemanrangaistus eivät kuuluneet sen piiriin. Verbin rajallinen käyttöalue ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että ne olisi välttämättä hyväksytty. Niihin liittyviä ongelmia käsiteltiin toisaalla. 

Älä tapa -käsky kuului kaikessa suppeudessaan yksilöetiikkaan ja kielsi väkivaltaisesti surmaamasta toista ihmistä oman käden oikeuden nimissä.

Myöhempi rabbiininen tulkintaperinne on liittänyt toisen ihmisen häpäisemisen nimenomaan tähän viidenteen käskyyn. Jos toista ihmistä häpäisee julkisesti, syyllistyy verenvuodatukseen, koska silloin ihminen kalpenee ja veri katoaa hänen kasvoiltaan.

Miten kävi nuoruuden kirjarakkauksille?

Olohuoneessamme on lapsuudenkotini peruja oleva arkku. Sen sisältä löytyvän Papillonin luin kymmenen iässä. Vieläkö se säväyttäisi?- Ehkäpä.

Samoihin aikoihin tutuksi tulleen Monte Christon kreivin olen lukenut aikuisena myös aikuisena. Siinä oli yhä jotain kiehtovaa. Miehelle tehtiin vääryyttä, mutta yllättävä rikastumisensa jälkeen hän palasi kostamaan. Hän teki mitä teki ja purjehtii pois. Mitäs tähän olisi lisäämistä? 

Kaikki nuoruuden kirjarakkaudet eivät ole toimineet. Hermann Hessen Arosusi jäi uusintakierroksella kahdeksaankymmeneen sivuun. Se on hyvä kirja mutta vain nuorelle ihmiselle. Saman kirjailijan Lasihelmipeli teki lukion loppuaikoina vaikutuksen, mutta nykyään en jaksaisi sitä sivuakaan. 

Tänä vuonna olen testannut Niko Kazantzakiksen Pyhää köyhyyttä, joka on romaani Franciscus Assisilaisesta. Nykyisetkin ajatukseni vaurastumisen ja varallisuuden turmiollisuudesta johtuvat osin häneltä. Jaksoin lukea Pyhän köyhyyden loppuun, mutta kirjana se ei puhutellut. Aika ei ollut enää sopiva.

Franz Kafka on kestänyt suosiossani. 

Musiikki on säilynyt kirjoja paremmin. Kun Neil Youngin After the Gold Rush lähtee soimaan, tuntuu samalta kuin aivan alussa.

Viisi ehdotustani rauhan palkinnon saajiksi

Minua ei pyydetä raateihin. Niinpä rupesin itse raadiksi ja valitsin ehdokkaat rauhan palkinnon saajiksi. Listani nimet ovat aakkosjärjestyksessä:

Eva Biaudet, kansanedustaja. Yksinäisyyttä pelkäämättä Biaudet yrittää säilyttää politiikan realiteettien keskellä johdonmukaisuuden ja rehellisyyden rippeet. Kavereita ei näytä olevan oikein missään.
Marcelo Bielsa, jalkapallovalmentaja. Bielsan joukkue Leeds United pelasi viimeisiä otteluitaan noususta Valioliigaan. Leeds teki Aston Villaa vastaan epäreilun maalin, jonka jälkeen Bielsa määräsi pelaajansa päästämään tahallisen hyvitysmaalin. Sen mukana Leedsin nousu jäi haaveeksi.
Harri Henttinen, naapuriseurakunnan pappi. Vierastan meikkaavan ja värikkäitä vaatteita suosivan Henttisen pukeutumistyyliä. En innostu hänen puheistaan, sillä olen katsomuksiltani paljon karumpi ja harmaampi. Silti Henttinen ansaitsee kunnioitukseni. Hän on rohkea ihminen, joka tulee merkillisesti toimeen muidenkin kuin kaltaistensa kanssa.
Geir Lippestad, asianajaja. Lippestadia arvosteltiin ankarasti, kun hän suostui 77 ihmistä surmanneen Anders Breivikin asianajajaksi. Hän onnistui kuitenkin vakuuttamaan suuren yleisön siitä, että näin tehdessään hän parhaiten kunnioitti norjalaista oikeusvaltiota, jossa jokainen ihminen tulee asiallisesti tuomituksi. (Tarkemmin tässä blogissani.)
Jenni Vartiainen, muusikko. Vartiaisen Missä muruseni on? on niin herkkä ja kaunis rakkauslaulu, että sen kuultuaan ei voi lähteä ammuskelemaan tai ilkeilemään.

Minullakin on lapsuuden trauma

Jokaisessa merkittävässä elämäntarinassa on omat traumansa. Niinpä poikkean henkilökohtaisia paljastuksia karttelevasta linjastani ja kerron lapsuuteni kipeästä hetkestä.

Vuonna 1968 englantilainen Manchester United ja portugalilainen Benfica olivat selviytyneet Euroopan Cupin finaaliin, joka vastasi nykyistä Mestareiden liigan loppuottelua.

Kentällä vilisi ajan supertähtiä. Benfican suuri nimi oli Mosambikissa paljain jaloin pelaamisen aloittanut Eusébio, joka oli voittanut edellisten MM-kisojen maalikuninkuuden ja valittu turnauksen parhaaksi pelaajaksi.

Manchesterissa pelasi Bobby Charlton, joka on hyvä ehdokas kaikkien aikojen parhaaksi englantilaispelaajaksi. Juuri vuonna 1968 hänet valittiin Euroopan toiseksi parhaaksi. Voiton vei hänen seurakaverinsa George Best, joka tunnettiin pallotaituruutensa lisäksi riehakkaasta yöelämästä. Häntä kutsuttiinkin viidenneksi beatleksi.

Tulossa oli suuri spektaakkeli, joka lopulta ei pettänyt odotuksia. Varsinaisen peliajan jälkeen tilanne oli tasan, mutta jatkoajalla manchesterilaiset tekivät yhdeksässä minuutissa kolme maalia.

Pelin piti alkaa iltakymmeneltä. Äiti kuitenkin kielsi katsomasta, koska yöuni jäisi liian lyhyeksi enkä jaksaisi herätä aamulla kouluun.

Vesi kuuluu kaikille

Ajatus siitä, että joku voisi omistaa vesivarat on outo. Yhtä kummallinen olisi ajatus siitä, että joku voisi hankkia omakseen hengitysilman - vaikkapa vain vähemmistöosuuden siitä.

Niinpä muistan erinomaisesti espanjalaisen filmin Sade kuuluu meille. Se on elokuva elokuvan tekemisestä. Innokas eurooppalainen ohjaaja oli valinnut aiheekseen Kolumbuksen ja sen, kuinka espanjalaisvalloittajat ovat sortaneet alkuperäisväestöä. Tarinassa kuvaukset sijoitettiin kustannussyistä Boliviaan, koska siellä saatettiin palkata avustajiksi köyhiä intiaaneja muutaman dollarin päiväpalkalla. 

Elokuvan tekeminen häiriintyi, kun kuvauspaikalla Cochabambassa intiaanit olivatkin kapinassa. Vesilaitos oli yksityistetty, eikä heillä ollut enää varaa veteen. Tältä osin Sade kuuluu meille perustuu vuoden 2000 historiallisiin tapahtumiin.

Kertomuksen varsinainen jännite syntyi siitä, että tärkeässä elokuvaroolissa ollut intiaani oli aktiivisesti mukana myös vesikapinassa. Ohjaajaa kiinnosti ennen muuta vain hänen oma filminsä. Niinpä hän vaati, ettei tämä intiaani osallistuisi mihinkään, mikä voisi vaarantaa elokuvan valmistumisen.

Oltiin uudessa asetelmassa. Äkkiä elokuvan tekijät olivat osa sitä ongelmaa, jota he olivat tulleet kuvaamaan.

Icíar Bollaínin elokuva Sade kuuluu meille kertoo intiaanien vesikapinasta.

Örkenyn Minuuttinovelleja

Unkarilaisen kirjailijan István Örkényn kirja Minuuttinovelleja sopii ihmiselle, jonka aika on pieninä palasina maailmalla. Teoksen sisältönä lyhyitä kertomuksia, jotka ehtii lukemaan suunnilleen minuutissa, kun keittää löysiä kananmunia tai puhelinnumero tyyttää varattua.

Esimerkistä käyköön Örkenyn novelli Vapahtaja. Se kertoo kirjailijasta, joka oli saanut yöllä näytelmänsä valmiiksi. Hän keitti aamukahvin, käveli alas rantaan ja etsii käsiinsä soutajan. Hän pyysi soutajaa viemään hänet vesille.

Niin mentiin Unkarin suurimmalle järvelle Balatonille. Hetken kuluttua kirjailija kysyi soutajalta, vieläkö ranta oli näkyvissä. Ja olihan se. Kyllä ranta näkyi vielä. Ei muuta kuin soudettiin lisää. Pysähdyttiin ja kirjailija kysyi taas samaa, mutta ranta oli yhä näkyvissä. Kolmannella kerralla ei enää ollut, ja niin pysähdyttiin.

Sitten tulee novellin loppu. Se menee näin: 
"Kirjailija potkaisi sandaalit jalastaan ja nousi seisomaan."
- Vetäkääpä airot sisään, hän sanoi. - Yritän hieman kävellä vetten päällä.

Ja mikä oli tarinan opetus? En minä tiedä. Hyvistä kirjoista harvoin tietää. Sitä jää vain miettimään.

Yhdestä huitaisusta tuli neljätoista vuotta

Muiden Helsingin Sörkan kavereidensa kanssa Henri vietiin sotaa pakoon jonnekin Keski-Suomeen. Heitä syytettiin aina, kun jotain oli sattunut. Oli huonot lähtökohdat tai korttipelin kielellä huono käsi.

"Mutta ehkä kaikki johtui vain siitä että...", Henri sanoi, "kerran oltiin ulkona ja tuli riitaa, tytöistä ehkä. En tarkoittanut. Satuin vain huitaisemaan, mutta kaveri horjahti ja löi päänsä pyörätelineeseen ja siihen kuoli."

Ensikertalainen pääsi lyhyellä tuomiolla, mutta siitä tuli silti pitkä reissu. Henri lusi neljätoista vuotta. Se ei sopeutunut vankilaan, karkasi, joutui kiinni, karkasi ja joutui kiinni ja lopulta millään ei ollut väliä. Vaikka olisivat pitäneet siellä kuolemaan saakka ja pikkuisen yli. 

Kun se lopulta yli kolmekymppisenä miehenä pääsi siviiliin, maailma oli vieras paikka. Ei tiennyt miten avataan pankkitili tai pyydetään naista tanssiin.

Kun minä tulin tuntemaan Henriä, se oli jo vanha mies. Muistan, kuinka joku oli pyytänyt sitä lapsiaan kaitsemaan ja niistä se tykkäsi. Poliisiradiota se kuunteli salaa. Se oli sen harrastus.

Lopulta tuli syöpä. Maha oli turvoksissa niin kuin sisällä olisi ollut kukkakaali, kivestä tehty. Olin sen luona sairaalassa ja se pyysi käymään pankkiasioillaan, ja niin kävin nostamassa sille seitsemänsataa. Se oli hänen saaliinsa elämältä. Vielä oli sairaalaan pyjama ja putkisukat, jotka eivät pysyneet jaloissa.

Sairaus tykkää että siitä puhutaan

Sairaus tykkää, että siitä puhutaan. Se intoutuu kasvamaan, kun se huomataan. Kun pidät sitä esillä, se valtaa mielesi ja siitä tulee elämäsi keskus. Se määrittää, mikä on suotavaa ja mikä on haitaksi. Se rajaa sinulle kuuluvat elinalueet ja kertoo, että kaikki vähänkin epäterveellinen on sairaudelle hyväksi, se on vihollisen maata, jonne ei pidä mennä. Se on elämäsi päätähti sinun itsesi sijasta. Se on näköisesi kaksoisolento, joka vie sinulta paikkasi.

Kun jaat auliisti diagnoosia ja tilannearviota, tuttavasi alkavat nähdä sinut sairautesi oirekimppuna. He eivät enää kysy, mitä sinulle kuuluu vaan miten sinä voit. Olet ennen muuta sairautesi, tai ainakin sairaus on ulkoasusi, joka on ainoa mikä sinussa kiinnostaa. Ei haittaa, jos lääkäri ei muista nimeäsi, sillä he voivat palavereissaan viitata sinuun sairautesi mukaan.

Jos olet tavallinen tallaaja, joka olisi halunnut olla enemmän, sairaus tekee sinusta erityisen. Siitä voi puhua niin kuin sotamuistoista, perheen koirasta tai vesivahingosta. Se takaa, että kerrankin kelpaat puheenaiheeksi. Saat lohtua ja sinua säälitään. Vaivojasi voivotellaan.

Jos taas satut olemaan unohdettu julkkis, pääset vielä kerran etusivuille. Saat kertoa tarinasi ja nousta puheenaiheeksi unohdettujen iskelmätähtien kaatopaikalta. Ehkä vanhoista levyistäsi otetaan uusintapainos ja joku laulaa sinua karaokessa.