Moittiminen ei ehkä kannata

-

Älä sinä vanheneva ihminen moiti nuoria. Jonain päivän heidän vallassaan on se, vaihdetaanko sinulle vaipat.

-

Alkuperäistä ei voi kieltää

Joskus olen miettinyt, että Juurikasvu olisi hyvä punkbändin nimi.

Kuva hiusten juurikasvusta ei muutenkaan jätä minua rauhaan. Se on elävä todiste siitä, että millään värjäämisellä ihminen ei voi kokonaan hävittää sitä, mikä on alkuperäistä.

Aito ja ensisijainen kasvaa esiin kuin kevään ensimmäinen ruoho.

En lupaa mitään

Tänään Aamulehden etusivulla kysyttiin, uskallanko luvata, että kuvittelen itseni toisen asemaan liikenteessä, otan toiset huomioon bussipysäkin kohdalla tai että annan ruuhkassa tilaa myös muille.

Yksiselitteinen vastaukseni on, että en uskalla luvata näitä enkä mitään muutakaan. Vain Jumala voi uskottavasti luvata, kun taas ihminen ei voi taata itseään edes sekunnin pituista aikaa.

Tätä olen koettanut kertoa vihkipareillekin: ei teiltä lupaamista kysyä, hiljaista ja nöyrää tahtomista vain.

Miten kotoisa tehdään?

Seurakuntamme julkisista tiloissa on kaksi erityisen kotoisaa. Tämä kotoisuus tulee siitä, että ne ovat kirjaimellisesti olleet joidenkuiden koteina. Toisessa on asunut vahtimestari ja toisessa pappi.

Kaikissa muissa tiloissa on jotain asiallisen etäännyttävää, joka saa ihmisen muistamaan, että siellä hänen on käyttäydyttävä tilan edellyttämällä tavalla. Kotonaan saa olla niin kuin on.

Teen ehdotuksen, joka tosin ei ikinä johda mihinkään: kun julkisia tiloja suunnitellaan, tuloksesta aina kysytään, voisiko siinä talossa asua, ottaisiko sen joku kodikseen.

Rasismi muuttaa kotia

Tämän aamun otsikoissa lukee, että ala‑aste on julma paikka ylipainoiselle lapselle. Tuoreen kokemukseni perusteella en ihmettele ollenkaan.

Seurakunnassamme oppisopimuksella oleva nuori romanimies oli pitämässä paikallisen alakoulun liikuntasalissa toteutettua aamunavausta.

Niin kuin luonnollista on, hän puhui omaan elämäänsä läheisesti liittyvästä aiheesta eli erilaisuudesta.

Hän aloitti jotenkin näin: "Ihmisiä on pitkiä ja lyhyitä, tummia ja vaaleita, lihavia ja laihoja."

Erottelut pitkät ‑ lyhyet ja tummat ‑ vaaleat eivät aiheuttaneet oppilaissa havaittavaa reaktiota. Niihin suhtauduttiin niin kuin mihin tahansa luonnollisiin asioihin.

Mutta erottelu lihava ‑ laiha värisytti kymmenien lasten perusilmettä merkillisellä tavalla.

Lämpimikseen puhumista

On puheenaiheita jotka herättävät paljon tunteita, mutta jotka todellisuudessa ovat vain teoreettisia kysymyksiä. Kansakunnan viisaat antavat niistä lausuntoja, ja kahvitunneilla väitellään. Mihinkään olemassaolevaan käytäntöön nämä pohdiskelut eivät kuitenkaan vaikuta sitä eikä tätä.

Heti tulee mieleen kolme jokseenkin teoreettista ongelmaa:

1) Homoparien adoptio‑oikeus. ‑ Kotimaisia adoptioita ei nykyään juuri ole. Mutta osaako joku mainita maailmalta edes yhden sellaisen maan, joka suostuisi luovuttamaan lapsen homovanhemmille? On aivan samantekevää mitä Suomi tässä asiassa päättää, kun luovuttajamaita ei ole.

2) Pappien velvollisuus paljastaa ripissä kuulemansa pedofilia. ‑ Suomessa ei ole pappien ovilla rippiä hakevia ihmisiä jonoksi saakka. Vielä lyhyempiä ovat ripittäytyvien pedofiilien jonot.

3) Eutanasia. ‑ Kuinka moni suomalainen tuntee edes yhden sellaisen ihmisen, joka olisi ollut hyvin pitkään ja toivottomasti jossain sairaalan koneessa letkun jatkeena?

Ongelmallinen kuolleisuudensääntely

Hallitsemattoman väestönkasvun päällimmäiseksi syyksi sanotaan syntyvyydensäätelyn puutetta, ja kieltämättä syytä on siinäkin.

Syntynyt lapsi ei kuitenkaan paljon kuluta. Ensin hän syö ravintonsa suoraan äidistään. Pitkään aikaan hän ei saa edes omaa huonetta asuakseen, ja köyhissä maissa ei koskaan. Vasta kahdeksantoista ikäisenä hän voi hankkia ajokortin, ja moni odottaa omaa autoa monta vuotta.

Ongelmaksi tämä ihminen nousee vasta iän myötä.

Väestönkasvun varsinainen ongelma on kehittynyt kuolleisuudensääntely. Elinikä kasvaa kasvamistaan. Vaurastuttuaan joskus neljänkymmenen tai viidenkymmenen iässä ihminen kuluttaa hillittömästi. Hän ajaa entistä yksinäisemmin entistä suuremmalla autolla.

Hän asuu suuria taloja jakamatta niitä kenenkään kanssa. Taulutelevisionsa äärellä hän päivittelee liiallista syntyvyyttä ja toivoo itse elävänsä ainakin yhdeksänkymmentä vuotta.

Mistä tiedät, mikä on onni?

Silloin tällöin minulta kysytään, mikä on papin työssä vaikeinta. Siihen on yksinkertainen vastaus eli traagisten kuolemantapausten hoitaminen. Niiden jälkeen tulee kilometrin tauko, sitten heinäkuorma ja sen jälkeen taas kilometrin tauko. Hopeasijalla on vihdoin isosten jakaminen kesän rippileireille.

* * *

Mitäs teet, kun reikäpelissä on kolmekymmentä kolmion, kolmekymmentä neliön ja kolmekymmentä ympyrän muotoista palaa ja vastaavasti kädessä on kaksikymmentä kolmiota, neljäkymmentä neliötä ja viisikymmentä ympyrää? Miten sijoitat nappulat oikeisiin koloihin kenellekään väkivaltaa tekemättä?

Välillä huvittaa sekin, miten ihmiset (eivät vain nuoret vaan aikuiset ehkä vielä vakuuttuneimpina) ovat niin varmoja itselleen parhaasta. Kovin moni luulee, että kaikki hänen nimenomaisesti haluamansa on hänelle hyväksi. Elämän hienoimmat asiat tapaavat kuitenkin saapua yllätyksiin ja ehkä myös pettymyksiin naamioituneina.

* * *

Olen muistellut tiettävästi kiinalaista tarinaa, jossa poika toi kauniin villihevosen kotiin. Naapuri tuli onnittelemaan isää.

"Mistä tiedät, että se oli onni?" kysyi isä.

Seuraavana päivänä poika katkaisi jalkansa ja joutui vuoteen omaksi. Naapuri tuli ilmaisemaan pahoittelunsa.

"Mistä tiedät, että se oli onnettomuus?" kysyi isä.

Seuraavana päivänä syttyi sota. Naapuri ei tullut.

En käsittänyt enkä käsitä

Muistan lapsuudenaikaiset reaktioni siitä, kuinka joku kaveri oli määrätty kotiarestiin. Se tuntui täysin käsittämättömältä. Meillä ei kotona sellaista tapaa ollut, ja hyvin pärjättiin ilman.

Ymmärsin kotiarestia yhtä vähän kuin krikettiä tai kouluratsastusta. Hämärästi tajusin, että joku sellaistakin harrasti, mutta pelin säännöt ja tarkoitus olivat minulta hukassa.

Eikä ihmetys ole vieläkään hävinnyt.

Että joku voi määrätä lapselleen rangaistukseksi kotonaoloa. Ei siinä pidä ihmetellä, miksi lapset eivät viihdy kotona.