Kun ensimmäisen kerran kuulin suunnitelmasta tehdä kolmas
elokuvaversio Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta, olin varsin hämmästynyt.
Puuskahdin että joko taas.
Lähdin kuitenkin katsomaan valmista elokuvaa
ennakkoluulottomasti. Olen lukenut kirjan neljästi, nähnyt Laineen
filmatisoinnin kenties kolmesti ja Mollbergin version kerran. Tältä pohjalta
kyse ei voinut olla normaalista elokuvakokemuksesta. Kieltämättä haittasi, että
tiesin juonen käänteet jo ennalta. Kolme tuntia oli liian pitkä aika seurata tarinaa,
jonka juonessa mikään ei yllättänyt.
Laineelta puuttuva realistisuus tuli Louhimiehen versiossa
korjatuksi. Toisin kuin Mollbergin filmissä Louhimiehellä ei tarvinnut koko
ajan miettiä, kuka miehistä oli kuka. Myös vuorosanoista sai nyt selvää,
Mollbergillahan ne hukkuivat jonnekin taisteluiden äänten alle.
Sen verran Louhimies oli antanut kaupallisuudelle periksi,
että suomalaisia eniten kiinnostavat hahmot Rokka ja Koskela oli nostettu esiin
paljon enemmän kuin kirjassa.
Etukäteen arvelin, että romaanista puuttuvat
kotirintamakohtaukset olisivat minua ärsyttäneet, mutta sitä ne eivät tehneet.
Pikemminkin ne piristivät, kun kaikki muu oli niin ylen tuttua.
Minä en olisi tuota uutta Tuntematonta tarvinnut, mutta
ehkäpä se on nuorelle sukupolvelle hyväksi, enkä minä osaa sitä huononakaan
pitää.