Englannin mestaruudesta tänään 50 vuotta

Tänään on kulunut 50 vuotta siitä, kun Englanti voitti ainoan kerran jalkapallon maailmanmestaruuden. Jokaisella jalkapallon harrastajalla on ensimmäiset kisansa. Minulla ne ovat nämä.

Televisiosta ei tullut paljonkaan pelejä. Ensimmäinen muistikuvani kisoista on se, että oltiin perhetutuilla kylässä. Saunan pukuhuoneessa isot miehet puhuivat jalkapallosta mutta minä hyppäsin kisoihin mukaan vasta semifinaalivaiheessa. Ehdin nähdä Eusebion, Beckenbauerin ja Lev Jashinin.

Tärkein oli kuitenkin Englanti. Pikkupoikaiässä ihminen asettuu voittajien puolelle, joita sitten kannustaa menestyksestä riippumatta hyvin todennäköisesti koko ikänsä.  Ainakin finaalivoiton jälkeen kannatin Englantia.

Muistan vieläkin voittaneesta joukkueesta vaivattomasti kahdeksan nimeä. Englannin maalivahdit olivat silloin hyviä. Näissä kisoissa hänen nimensä oli Gordon Banks. Sitten oli Charltonin veljekset Bobby ja Jack, Bobby oli parempi. Evertonista oli mukana Alan Ball. Nobby Stiles oli joukkueen luunmurskaaja. Oman tulevaisuuteni kannalta oli merkittävintä, että West Hamin pelaajia oli kolme. Oli Martin Peters ja joukkueen kapteeni Bobby Moore, josta olen kuullut, ettei hän olisi antanut kisoissa yhtään harhasyöttöä. En voi vahvistaa sitä tietoa, mutta Geoff Hurst ampui loppuottelussa kolme maalia tai ainakin kaksi, sillä kolmannen laillisuudesta kiistellään yhä. West Hamista tuli Englannin liigan suosikkini, jonka kannalla olen yhä, vaikka voitot ovat jääneet olemattomiin. Ehkä taas voi toivoa jotain, onhan meillä Dimitri Payet.

Englannin kanssa kävi heikommin. Seuraaviin kisoihin eli Meksikoon kuljin Englannin kannattajana, mutta Brasilian kannattajana tulin ulos. Pelé, Jairzinho, Gerson ja Rivelino veivät sieluni. Se oli niin kaunista katseltavaa, että tätäkin kirjoittaessani selkäpiissä vähän värisee. Olen varmaan katsonut Meksikon finaalin viimeisen maalin yli sata kertaa. Siinä Pelé antaa Carlos Albertolle maailman kauneimman sisäteräsyötön ja ikään kuin sanoo:  ”Vedä poika tuosta.” Ja Carlos Alberto vetää niin kuin aikoisi lähettää pallon stadionin rakenteiden  kautta maata kiertävälle radalle.

Niistä kisoista joku jalkapalloanalyytikko on sanonut, että ne olivat viimeiset, joissa valmentajan ei tarvinnut sanoa joukkueelleen muuta kuin, että menkää kentälle ja nauttikaa. Hän saattoi aina luottaa siihen, että Brasilia teki maaleja enemmän kuin vastapuoli.

Brasilian peliä katsellessa Englannin tönkköjalat eivät enää tuntuneet miltään. Käänsin takkia, vaihdoin väriä, tein Brexitit ja hyppäsin Englannin laivasta pois. En ole katunut sitä koskaan. Ei ole tarvinnut itkeä, miksi emme ikinä voita mitään ja miksi Islantikin menee meitä ohi.