Minulla ei kaikesta huolimatta ole heinäntekoon romanttista suhdetta. Päinvastoin sen lajin ruumiillinen ponnistelu kannusti osaltaan lukemaan ja opiskelemaan, jottei olisi tarvinnut olla loppuikäänsä hangonvarressa.
Varauksellisuudestani huolimatta heinänteko tuotti unohtumattomia peruskokemuksia, esimerkiksi heinäseipään juurella juodun kotikaljan, tuon maailman parhaan janojuoman. Heinätyöt tulevat edelleenkin mieleen, kun jossain kuppilassa käännän hanasta saadakseni lounaan hintaan sisältyvää ruokajuomaa.
Liioin en ikinä kuule sanaa "raparperi" muistamatta samalla erästä heinäaikaista ruokailua. Oltiin pitkän pirttipöydän ääressä, lähes parikymmentä henkeä. Joukossa oli miesten lisäksi naisia ja lapsia. Oltiin tultu jälkiruokaan, joksi tarjoiltiin raparperikiisseliä. Joku pöydän naisista kehui sen hyvää makua. Pian heidän kiisselinsä juuttui kurkkuun, kun muuan heinämies tiesi valistaa: "Totta kai se on hyvää. Ne ovat minun raparperejani, ja minä olen niiden päälle joka aamu lorauttanut voimaa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti