Ilmansuunnan aavistus

Kaksi virolaista on tehnyt minuun vaikutuksen. Niistä ensimmäinen on kirjailija Jaan Kross, ei niinkään historiallisilla teoksilaan, joista hän ennen muuta kuuluisa, vaan romaanillaan Syvyydestä.

Tämä vuonna 1988 ilmestynyt romaani sijoittuu 1950 luvulle Stalinin kuoleman jälkeiseen Neuvosto Viroon. Diktaattorin kuolema oli tuonut vapauden tuulia. Monet palailivat vankileireiltä kotiin, mutta edelleen ihmisten liikkumatila oli vähäinen.

Kirjan yhdessä sivujuonteessa kerrotaan siitä, kuinka nuori naislääkäri meni naimisiin papin kanssa. Tämä merkitsi hänelle lainsuojattomuuden uhkaa ja sitä, että hänelle ei ehkä olisikaan tarjolla työpaikkaa uskontoa vainoharhaisesti kaihtavassa yhteiskunnassa.

Hääjuhlissa kirjan päähenkilö kysyi papilta hänen kutsumuksestaan. Hän aloitti johdantokysymyksellä: "Pappihan on tietyllä tavalla välittäjä seurakuntansa jäsenen, oman sielunsa ja jumalan välillä. Onko niin?"

Tähän nuori pappi ei vastannut mitään, vaan jäi odottamaan. Kirjan päähenkilö jatkoi: "Tunnetteko te olevanne lähempänä jumalaa kuin muut ihmiset?"

Päähenkilön yllätykseksi nuori pappi ei hämmentynyt. Hän vastasi kahvikuppinsa takaa hiljaisella äänellä, että jos kysyjän ehdot otettaisiin ammattietiikan mittapuuksi, ihminen kelpaisi papiksi vain silmänräpäyksen ajan ja vain jonain elämänsä täydellisimpänä hetkenä, ja siinä tapauksessa virkatehtävät jäisivät hoitamatta. Hän sanoi kokemusten osoittaneen, että myös Neuvosto-Virossa tarvittiin pappeja, koska psykologeista oli pulaa ja lääkärit olivat kääntäneet huomionsa toisaalle eikä ihmisillä ollut useinkaan ketään, joiden puoleen olisi voinut kääntyä. Oli olemassa myös kirkollisten toimitusten perinne.

Nuori pappi sanoi, että hän saattoi suhtautua omaan työhönsä vain työnjaon pohjalta: hän oli opiskellut asioita, paremmin tai huonommin mutta viranhoidon kannalta riittävästi. Hän oli päättänyt tehdä työtään niin hyvin kuin osasi ja niin kauan kuin ihmiset hänen palveluksiaan tarvitsivat.

Ihmisten ohjaamisesta Jumalan helmaan hän kuitenkin koetti puhua niin vähän kuin mahdollista, ja silloin kun hän siitä puhui, hän ei puhunut siitä päämääränä eikä edes tienä, vaan ehkä vain suuntana. "Ilmansuuntana, niin sanoakseni. Ilmansuunnan aavistuksena. Ja pienen pienistä jokapäiväisistä askelista sen aavistuksen suuntaan..."