Kuolleila lapsilla ei ole matematiikkaa

Olen huomannut, että thaipoikien tapaus on rinnastettu Välimereen hukkuvien lasten kohtaloon. Kysellään, miksi pakolaislapsista ei välitetä yhtä paljon.

Jollain rajalla matematiikka kuitenkin lakkaa toimimasta.
Täällä Pohjantähden alla -romaanin kolmannessa osassa Väinö Linna kertoo siitä, kuinka Akseli ja Elina Koskela menivät rautatieasemalle katsomaan poikansa Voiton ruumista, joka oli tuotu rintamalta kotiin. Akseli kysyi lotilta, missä hänen poikansa oli ja sai kuulla vastaukseksi: "Koskela? Täällä ne on."
"Kuinkas... eikös yks..."
"Täällä on kaks Koskelaa..."
Koskelan pojat olivat tulleet samassa ruumiskuljetuksessa. Linnan kuvauksen mukaan Elina pyörtyi, mutta muuten tarkkanäköisen kirjailijan juonenkuljetusta voi tässä kohdin epäillä. Tuskin äiti olisi tuossa tilanteessa kuitenkaan pökertynyt, sillä ei hänen tuskansa kaksinkertaistunut siitä tiedosta, että haudattavia poikia oli yhden sijasta kaksi. Kun mitta on piripintaan täynnä, siihen ei voi enää lisätä. Toisaalta ei voi sanoa niinkään, että samoilla itkuilla niitä poikia meni kaksi kuin yksikin. Tapaus oli hyppäys imaginaarilukujen maailmaan, normaalin arkimatematiikan toiselle puolen tai tavoittamattomiin.

Sitä paitsi minun on henkilökohtaisesti myönnettävä, että juuri maan alle jääminen tuntuu erityisen ahdistavalta. En ole seurannut mitään ulkomaiden onnettomuusuutista yhtä intensiivisesti kuin taannoista Chilen kaivosmiesten tapausta. Ihmisen on kuollessaan saatava nähdä taivas yllään.

Elävältä haudatuksi tulemisessa on jotain erityisellä tavalla kuoleman kaltaista.