Mummot, eutanasia ja jälkipuheet

Aamulehden viimeisin kolumnini käsitteli elämästä kylläisiä vanhuksia. Tärkein ajatukseni oli, että jossain 95 vuoden iässä vanhuksen on sallittava rauhassa kuolla, jos voimat ovat lopussa. Jos ihminen on miettinyt elämää, hän ei vajoa pohjattomaan suruun ikivanhan isän tai äidin kuollessa. Kaipausta tämä elämänymmärrys ei tietenkään sulje pois.

Kolumnin lähtökohtana oli kuulemani lausahdus, jonka mukaan kaikki ihmiset eivät oikein oivalla näitä tosiasioita. Liitin tekstiini myös omia kokemuksiani, tosin hyvin yleisellä tasolla.

Väärinkäsitysten välttämiseksi kirjoitin lyhyesti myös eutanasiasta. Sanoin sen ongelmaksi, että hyvältä tuntuva yksittäisratkaisu avaa mahdollisuuden väärinkäytöksille, kun siitä luodaan yleinen käytäntö

Juuri eutanasiaa koskevat ajatukseni tuottivat Aamulehden sivuille kommentteja. Niitä oli kolmenlaisia:

1) Kun joku uskovainen hölmö kirjoittaa, siitä ei tarvitse välittää mitään. Tyhmiähän ne ovat. (Ei voi mitään.)

2) Kolumnisti ei perustele näkökantaansa riittävästi. (Kolumnin 2600 merkkiä ei mahdollista pitkiä perusteluja.)

3) Moni kertoi tuntemastaan surkeasta tapauksesta, jossa elämän jatkuminen on tuntunut kohtuuttomalta vaatimukselta. (En kielläkään, ettei näitä yksittäistapauksia olisi. Sanon vain sitä, että ollaan suurissa moraalisissa ongelmissa, kun näistä yksittäistapauksista tehdään yleisiä käytäntöjä.)


Kolumnini on tässä.