Minun pitäisi kirjoittaa teksti, joka julkaistaan vasta muutaman viikon kuluttua. Saa olla melkoinen velho jos onnistuu sanomaan jotain, mikä olisi ajankohtaista ja puhuttelevaa vielä viikkojen päästä. Tuskin milloinkaan tulevaisuuden kuvitteleminen on ollut yhtä vaikeaa kuin näinä päivinä.
Mitä pysyvää jää jäljelle näistä päivistä? Varmaan on opittu, että aina ei tarvitse mennä kouluun, työpaikalle eikä kokoukseen. Muutenkin voi osallistua. Huomataan, että pitkät lentomatkat eivät ole niin tarpeellisia kuin niiden on kuviteltu olevan.
Ehkä digitaalisuus jää päälle. Tai sitten syntyy entistäkin suurempi kaipuu aitoon katseeseen ja käden kosketukseen ja siihen, että toinen istuu siinä. Sen syliin voi mennä.
Käytänpä runsaan tunnin lukemalla Arton aikaisempia blogeja ja sitten haravoimaan puutarhaan kun syksyllä oli olevinaan niin kiire ettei edes ehtinyt puhaltamaan lehtiä naapuriaidan juurelle.
VastaaPoista