Häpeän tunteita on kolmenlaisia. Ensinnäkin ovat ne noloudet, jotka ovat kiusallisia vain tapahtumahetkellä. Myöhemmin voi naureskellen kertoa muillekin, kuinka tuli kävellyksi lyhtypylvästä päin. Toiseksi ovat ne tapaukset, jotka yhä harmittavat, vaikka niitä kestää vaisusti muistella. Ne olivat sittenkin vain vahinkoja tai huolimattomuuksia.
Kolmantena lajina on niin syvä häpeä, että sitä ei välittäisi tunnustaa edes itselleen. Oma kataluus, pikkumaisuus tai itsekkyys tulee paljastetuiksi. En minäkään tästä kolmannesta lajista uskalla kirjoittaa, mutta kakkosesta tulee mieleen pari tapausta:
Ensimmäinen häpeäni on nopeasti kuvattu. Unohdin hammaslääkäriajan. Vein joltakulta toiselta vuoron. En kunnioittanut ammattilaisen työtä ja tuhlasin verovaroja.
Toinen tapaus sattui Pudasjärvellä seurakuntamme leirikeskuksessa. Tulimme perille kolmen aikaan yöllä, ja bussilastillinen nuoria odotti pääsevänsä ensin yöpalalle ja sitten iltarukouksen kautta nukkumaan. Kopeloin taskujani, kunnes tajusin, että minulla ei ollut avainta mukana.
Vaikka kuinka mietin vaihtoehtoja ikkunalasin rikkomista myöten, ainoa mahdollisuus oli soittaa talonmiehelle ja herättää hänet avaamaan ovia. Seuraavana päivänä vein hänelle kahvipaketin. Se ei korvannut vaivaa, mutta yritti olla kaunis ja kiitollinen ele. Epäilen, ettei talonmies avuliaana ihmisenä ollut jäänyt tapausta muistelemaan. Minä jäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti