Ensimmäisinä kouluvuosina väkivallan uhka oli jatkuvaa. Kun pyöräillessä näki jonkin maleksivan poikajoukon, sai aina pelätä, että ne asettuvat eteen ja tarttuvat ohjaustangosta kiinni. Tämän pahempaa ei ikinä tapahtunut, mutta vastenmielistä se oli.
Välituntisin kuudesluokkalaiset heittelivät pienempiään etupihan tasanteelta alas lumihankeen. Ei tullut edes mieleen, että opettajat olisivat voineet puuttua asiaan.
Joskus kolmentoista iässä muuan huligaani kävi jalkapallokentällä kimppuuni. Päälle tullessaan hän kompastui ja hermostui kömpelyydestään vielä enemmän, mutta samalla könyäminen laukaisi tunnelman.
Virkaurani aikaisia uhkatilanteita on ainakin kaksi. Kotini eteisessä olen ottanut uhkaajaltani keittiöveitsen pois. Hän oli kuitenkin niin aineissa, ettei hänestä ollut nuoren miehen vastukseksi. Toisessa väkivaltatilanteessa oli sen sijaan todellinen vaara. Selvisin siitä yllättävän käänteen ansiosta kuin ihmeen kaupalla. En välitä muistella tarkemmin.
Tampereen keskustassa joku suuttui siitä, että minulla ei ollut tarjota tupakkaa. Hän huitaisi poskelle osumatta kuitenkaan kunnolla. Ei tullut edes naarmua, mutta muisto on epämiellyttävä.
Viimeisin kerta on porilaisen huoltamon kahvilasta, jossa joku oli sitä mieltä, että katsoin häntä liian pitkään. Pyysin häntä määräämään katseelleni suunnan, niin minä kyllä tottelisin: "Anna vain selkeä ohje. Kyllä se minulle sopii. Katson ihan minne sinä haluat." Hän ei selvästikään pitänyt nöyrästä asenteestani, muttei osannut hämmennyksessään käydä päälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti