Kirjahyllyni kätköistä löytyi Heinrich Hoffmannin ikivanha lastenkirja Jörö-Jukka. En ole hankkinut sitä saadakseni apua lastenkasvatukseen, vaan ainoastaan huvittuakseni. Se on antoisa retki menneeseen maailmaan ja oudolla tavalla nykyiseenkin. Jörö-Jukan kaavallahan motivoidaan myös nykylapsia: hampaasi putoavat suusta, ellet harjaa niitä aamuin illoin.
Hyväntahtoinen Hoffmann ei kuitenkaan halunnut pelotella lapsia, vaan pikemminkin hauskuuttaa. Hänen mielestään lapsilla on oma abstraktion kykynsä, ja siksi heidän oli sallittava nähdä taidegallerioiden julmia maalauksia ja kuulla satuja Punahilkasta ja Lumikista. Hoffmannin mukaan ihminen on onnellinen, jos säilyttää osan lapsuudestaan ja sen taiasta aikuisuuteen saakka.
Jörö-Jukan nimikertomus muistuttaa lapsia siitä, että olisi sallittava leikata hiukset ja kynnet. Vallaton Volmari särkee paikkoja ja pahoinpitelee sekä ihmisiä että eläimiä. Lopulta hänen rääkkäämänsä koira puree häntä. Lääkäri antaa Volmarille karvasta rohtoa, ja koira syö hänen herkkunsa. Laura-tyttö leikkii tulitikuilla, syttyy tuleen, ja vain kengät jäävät jäljelle. Pekka ei tottele äidin kieltoa peukalon imemisestä. Niinpä kraatari tulee saksimaan häneltä peukalot pois. Jaakko keikuttaa ruokapöydässä tuolia, vaikka vanhemmat neuvovat istumaan nätisti. Lopulta hän kaatuu taaksepäin ja vetää koko kattauksen mukanaan.
Entäs nykyään? Varmaan on hyvä pitää pakkasella pipoa päässä, mutta aivojen jäätymisestä ei sentään ole vaaraa, eikä kukaan sairastu siitä, että käväisee pihalla ilman päällystakkia. Jo lapsena epäilin kaveripiirissä liikkunutta tietoa, että heinänkortta pureskelemalla sairastuisi kurkkusyöpään. Sen sijaan tuntui mahdollisemmalta, että silmät menisivät kieroon, jos tuijottelee liian pitkään nenänpäätään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti