Ajan suunta

Joskus lapsena minua huvitti filmi, jossa ihmiset kulkivat takaperin ja kaikki tapahtui käänteisessä järjestyksessä. Toukokuussa kuollut englantilainen kirjailija Martin Amis versioi tätä ideaa teoksessaan Ajan suunta. Romaani ei ole vain vitsi, vaan lukiessani sitä aloin miettiä maailmankaikkeuden peruslakeja.

Amisin tarina alkaa kuolinvuoteelta ja jatkuu tajunnan vähittäisenä selkiytymisenä ja lääkäreiden ilmestymisenä vuoteen ympärille. Idea toimii kirjallisesti tehokkaammin kuin lapsia huvittava elokuva. Syy lienee ennen kaikkea siinä, että romaanissa kertojan tajunnallinen näkökulma on vastakkainen kuin tapahtumien. Jatkuvasti hän ihmettelee, miten on mahdollista, että tulesta syntyy mitä tahansa ja että vesi putoaa ylöspäin.

Maailmankaikkeuden lait ovat kummallisia. Tapahtumien tulkinta riippuu täysin siitä, mihin suuntaan aika kulkee. Ilman aikaulottuvuutta sammuminen on samaa kuin syttyminen, lopettaminen on aloittamista, hyvän tekeminen kärsimyksen tuottamista ja syntymä lapsen sullomista hänen äitinsä sisään.

Amisin romaani on täynnä riemastuttavia arjen kuvauksia: Mies valuttaa kaljusta päästään hoitoainetta pulloon, täyttää sen, myy aineen apteekkiin ja saa siitä rahat. Potilas tulee melko terveenä sairaalaan, koko ajan hänen kuntonsa heikkenee, kunnes hän joutuu vuoteeseen, saa tippapullot suoniinsa, hänet viedään leikkaussaliin, ja sieltä hän tulee kuolemankielissä ulos, ja lopuksi hänet toimitetaan ambulanssilla sairaalasta pois, vaikka hän mitä ilmeisimmin tarvitsisi apua.