Äiti meni vakituisen työhön samana päivänä kuin minulla oli ensimmäinen koulupäivä. Myöhemmin ilmeni, että kaikkia ekaluokkalaisia oli saattelemassa joko isä tai äiti. Minun vanhempani olivat sopineet, että isä saattelisi minua. Hänellä oli kuitenkin työkiireitä, ja niin hän kysyi mahtaisinko selvitä yksinäni kouluun. Sanoin että totta kai. En edes käsittänyt, mihin ihmeeseen siinä olisi tarvittu vanhempia.
Niin lähdin kuulakkaana syysaamuna matkaan Tampereen serkun vanhalla, tšekkiläisvalmisteisella Pioneerilla. Etulokari puuttui, mutta kyllä se yleensä pyörästä kävi, jos vain ketjut pysyivät paikoillaan. Poljin kilometrin verran ison tien varteen, mikä aikuisesta tuntuu olemattomalta matkalta, mutta kuuden vanhalle se oli paljon. Sieltä otti kyytiin koulubussi, jossa oli ovi etupyörien takana. Toisenlaista järjestelyä ihmeteltiin sitten myöhemmin. Samalta pysäkiltä nousi kyytiin kaksi suojelevaa naapurin poikaa, jotka olivat viisi vuotta vanhempia. Olin ainakin oikeassa autossa.
Koulun pihalla en enää tiennytkään mihin mennä. Ehkä ekaluokkalaiset oli kutsuttu erikseen, mutta ainakin vanhemmat oppilaat olivat järjestyneet luokittain pääoven eteen, mistä valvova opettaja sitten päästi sisään.
Muut menivät, ja vihdoin olin pääoven edessä kahdestaan johtajaopettajan kanssa. Siinä tyhjentyneellä pihalla, yksin muualta tulleena, mihinkään kuulumattomana olin kyselemässä, minne pitäisi mennä ja missä pitäisi olla.
Poistin yhden kommentin. Ehkä kirjoittajan tarkoitus oli toinen ja vain tulkitsen väärin, mutta kommentti oli minun silmissäni sillä tavoin ivallinen, että se ylitti sietokykyni.
VastaaPoista