Hiljaisia kansanperinteen muutoksia on se, että pojilla ja nuorilla miehillä ei ole enää lempinimiä niin kuin ennen. Lauri, Jaakko ja Matti ovat yleensä vai Lauri, Jaakko ja Matti sen sijaan, että olisivat Late, Jaska ja Masa. Kun kaveriporukka nimesi entisinä aikoina jäsenensä uudestaan, kyse ei ollut nimien vääntelemisestä vaan siitä, että kaverinimi ilmaisi porukan jäseneksi tulemista. Tytöillä ei ollut ainakaan yhtä laajaa nimeämiskulttia.
Kutsumanimet ovat olleet parhaimmillaan suoranaista kansantaidetta. Suomalaisen TV-viihteen veteraani Jukka Virtanen muisteli omaelämäkerrassaan lapsuutensa ja nuoruutensa Jämsänkoskea. Hän kertoi, että kaverinimi muokattiin etunimestä, ammatista, silmiinpistävästä luonteenominaisuudesta, ruumiinviasta tai sukujuurista. Joku Heikki oli isänsä mukaan Urhon-Heikki. Tällainen ketju saattoi yltää jopa neljänteen polveen, kun Heikin lapsenlapsi oli Urhonheikinarinantti.
Kun huononäköinen Hämärä-Virtanen sokeutui kokonaan, hänestä tuli Pimii-Virtanen. Salosen veljeksistä ontuva oli pelkkä Salonen, kun taas ontumaton oli Tasajalka-Salonen. Itsestään Virtanen kertoi, että hänestä tuli Tiklas, kun hänellä oli uusi, Tiklas-merkkinen verryttelypuku eikä hän viitsinyt maalivahtina heittäytyä kuralätäkköön. Virtasen kirjassa mainitaan myös Nopee-Leppänen, Mykkä-Iita, Sykky-Uuno, Rympsy-Vertti, Apina-Letsa, Pyörä-Ville ja Mokka-Patu.
Oman aikansa tehdasyhteisöstä kertoo sekin, että Virtasen mukaan tehtaan insinööreillä tai työnjohtajilla ei ollut kutsumanimiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti