"Nauru ei ole naurun paikka" vaikuttaa klikkiotsikolta, ja ehkä se onkin sitä, mutta hymyni hyytyi tykkänään, kun jäin miettimään Naurun tarinaa. Se on nimittäin jotain muuta kuin kertomus kaukaisesta Tyynenmeren paratiisisaaresta, jolla on suomen kielen näkökulmasta hassu nimi.
Vuosisadan lopulle saakka 1900-luku oli Naurulle yhtä riemukulkuetta. Koulutus oli hyvää, terveydenhoito toimi, ja ihmisellä oli jääkaappeja ja hienoja autoja, kun saarelta louhittu fosfaatti vaurastutti ja kirjaimellisesti lihotti. Kun fosfaattivarat lopulta ehtyivät, koko saaren sisämaa oli elinkelvottomaksi nakerrettua kaivosmaisemaa. Eläminen oli mahdollista enää vain kapealla rannikkovyöhykkeellä, eivätkä helppouteen tottuneet ihmiset tienneet mitä tehdä. Nykyään Naurun asukkaat ovat maailman ylipainoisinta kansaa. Yli yhdeksänkymmentä prosenttia ihmisistä on liikalihavia, ja diabetesta sairastaa joka kolmas aikuinen. Työttömyys on melkein yhtä yleistä kuin ylipaino, prosenttiluku on yhdeksänkymmenen tienoilla.
Köyhtymisen mukana on tullut korruptio. Saaresta yritettiin veroparatiisia, mutta aie kaatui kansainväliseen painostukseen. Vuonna 2002 Nauru otti vastaan Australian pyynnöstä tuhat turvapaikanhakijaa. Tämä toiminta jatkui viisi vuotta, kunnes Australia teki vuonna 2013 uuden sopimuksen. Turvapaikanhakijoiden oloja on kritisoitu ankarasti mielenterveysongelmien ja itsemurhien takia.
Käytännössä Nauru oli konkurssissa, ja sen ainoa lentokone jäi velkojen pantiksi. Bonusvaivana on merenpinnan nousu, joka uhkaa tätäkin pientä saarivaltiota.
Havahduin Nauruun lukiessani Naomi Kleinin kirjaa Tämä muuttaa kaiken - kapitalismi vs ilmasto. Samat ydinkohdat voi lukea myös Wikipediasta. Pelottavinta on se mahdollisuus, että Nauru ei olekaan vain Nauru, vaan että se ennakoisi koko maapallon tulevaisuutta: nakerretaan keskimaa tyhjäksi, eikä reunoilla voi elää, ei edes verokikkailun turvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti