Edellisen kerran olin jääkiekko-ottelussa vähän yli kymmenen vanhana. Siitä pelistä jäi mieleen legendaarisen Pekka Marjamäen laukaisuharhautukset ja hänen kaksi maaliaan.
Viime viikolla olin Tampereen uudella areenalla. Paljon oli muuttunut. Tapparan maalilaulu on komea, mutta muuten jäähallin musiikki oli kanavanvaihtomusiikkia, ja sitä oli niin paljon, että ajoittain epäilin olevani diskossa enkä jääkiekko-ottelussa. Cheerleaderit keikuttelivat itseään katsomon kapeilla käytävillä, eikä heidän merkityksensä ole minulle koskaan selvinnyt. Jos menen katsomaan tanssityttöjä, menen katsomaan tanssiesitystä. Jäähallilla seuraan mieluummin jääkiekkoa. Aika ajoin kamera suunnattiin yleisöön, jota oli ilmeisesti opetettu esittämään tanssiliikkeitä, kun kamera osuu kohdalle. Nekään eivät kiinnosta. Mainoskatkot olivat kaikkein tympeintä pakkoseurattavaa.
Toisinaan pääosassa oli jääkiekko. Kokonaisuutena tuntui kuitenkin siltä, että olisi katsellut joulukuusta, jossa on niin paljon koristeita, että kuusi ei näy alta.
Olen viime vuosina katsonut jääkiekkoa vain televisiosta, ja siihen verrattuna Tapparan ja Pelicansin peli tuntui päättömältä kohellukselta. Ehkä se paranee loppuvuodesta, tämähän oli vasta avauskierros.
Kun seuraavan kerran menen jääkiekko-otteluun, menen katsomaan alasarjan peliä, jossa näkyy oman kylän poikia. Tai ehkä jossain alkeellisemmassa hallissa voisin katsoa myös SM-liigaa, kun siellä ei voi leikkiä tekniikalla eikä suurella screenillä. Tai sitten voisi kiinnostaa keskellä talvea järjestetty ulkoilmapeli. Niiden makkarantuoksuista suosiota en ihmettele ollenkaan, kun tämä on tällaiseksi mennyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti