Viime aikojen pysäyttävimpiä lehtijuttuja on ollut Hesarin artikkeli, jonka mukaan huomattava määrä nuoria piiloutuu välitunneiksi vessaan, jottei yksinäisyyden häpeä näkyisi. Niinpä vessojen ovia on suljettu. En tiedä, haittaako tämä lukitseminen enemmän vessahätäisiä vai yksinäisiä.
Myös kännykän räpläämisessä voi olla kyse yksinäisyyden peittämisestä. Sen avulla voi antaa vaikutelman tai parhaimmillaan todisteen siitä, että edes jossain muualla on ystäviä.
Ehkä yksinäisyys voisi olla se avain, josta lähdettäisiin avaamaan koulukiusaamisen ongelmia, joihin ei ole keksitty ratkaisua. Ehkä apu tulisi siitä, että puututtaisiin ennen muuta yksinäisyyteen luomalla yhteisöllisyyttä arjen keskellä eikä vain toimintapäivän sosiaalisissa harjoitteissa. Jos yhteisössä kukaan ei tunne olevansa yksin, kiusatuiksi itsensä tuntevat ovat vähissä.
Ihminen kestää melkoisen määrän loukkaavia sanoja ja tekoja, jos hänellä on riittävästi ystäviä ympärillään. Yhdestäkin kaverista on apua, ja pahinta on se, että on joka päivä ja kaiken aikaa suljettuna kaikkien muiden ulkopuolelle.
Aikuistenkaan maailma ei poikkea näistä elämän peruslaeista. Kammottavinta on, kun tiedät varmasti olevasi oikeassa eikä kukaan asetu puolellesi ja kun ne toiset ovat osanneet puhua ulkopuolisen asiantuntijankin sinua vastaan. Nehän ovat taitavia siinä. Tai jos ne eivät aktiivisesti toimi, ne kääntävät passiivisesti katseensa pois ja ovat istuutumatta samaan pöytään. Pakollisen vieruskaveruuden aikana ne haluavat puhua muusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti