Aamulla olimme saaneet lukea, että Israelin tapahtumat olivat räjähtäneet kasvoille ja käsille. Me kaikki kolme olimme kiinnostuneita yhteiskunnasta ja maailmantapahtumista.
Sanallakaan emme viitanneet ammuttuihin ohjuksiin emmekä kostonkierteeseen. Me vain istuimme katsomossa ja seurasimme jalkapalloa. Ja Ukrainasta nyt puhumattakaan. Puhuimme Valkeakosken Hakasta, Tampereen Ilveksestä ja HJK:sta. Valmentajaspekulaatiot olivat esillä. Muistettiin myös Prestonia, joka oli aikanaan perustamassa Englannin liigaa, mutta joka ei nykyään pelaa edes Valioliigaa.
Illalla tulin kotiin. Näin taas otsikot, ja mieleeni pulpahti se mitä kirjailija Pentti Saarikoski kirjoitti aikoinaan urheilusta: "Minä pidän urheilua mielettömänä touhuna, mutta voitot silläkin alalla ovat tuiki tärkeitä. Ei että olisin kansallismielinen mutta näen mielelläni iloisia ja innostuneita ilmeitä ympärilläni. Unohtuvat tylsät uutiset, miten monta tonnia pommeja vietnamilaiset saivat niskaansa eilen ja miten ammattiyhdistysliike eheytymistään eheytyy. Siinä urheilun merkitys."
Rukous on tehokkaimpia menetelmiä siihen, että saa työnnettyä ratkaisemattomat ongelmat mielestään Jonkun Toisen huoleksi. Aina se ei riitä. Tarvitaan myös jotain, mikä kääntää pään hetkeksi aivan muualle. Urheilu on oopiumia kansalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti