Olohuoneen seinällä oli kello, joka ei mitenkään sopinut muuhun sisustukseen. Se oli kuitenkin mummoltani saatu lahja, joten se oli pantava esille. Oli olevinaan moraalinen pakko. Kiusallinen ristiriita tuli ratkaistuksi sillä, että kello sai päälleen lapun, jossa luki "lahjaksi saatu kello". Vieraille se tarjosi hyvän pontimen selittää outoa sisustusvalintaa, ja mummon yllätyskäynnillä se olisi ollut nopeasti poistettavissa.
Oikeasti lahja ei ollut puhdas lahja. Mummo oli sanomattomasti pidättänyt itselleen oikeuden valvoa seinäkellon käyttöä.
Pahimpia lahjatavaroita lienevät taulut, jotka kenties sopivat mummolan seinälle, mutta eivät nuoren perheen skandinaavisen niukkaan sisustukseen. Edes kehysten vaihtaminen ei pelasta tilannetta.
Anton Tšehovilla on poikkeuksellisen paljon silmää arkielämän yllätyskäänteille. Novellissaan Taiteen tuote hän kertoo lääkäristä, jolle hänen kiitollinen potilaansa lahjoitti suurikokoisen kynttelikön. Lääkäri toppuutteli lahjan antajaa, koska jalustan alastomat naiset olivat liian riettaita hänen odotushuoneeseensa. Kynttelikkö jäi kuitenkin lääkärille. Hän lahjoitti sen edelleen tuntemalleen asianajajalle, joka niin ikään piti kynttelikköä itselleen sopimattomana. Seuraavaksi lahjan sai komedianäyttelijä Šaškin. Häntä neuvottiin myymään kynttelikkö vanhoilla pronssiesineillä kauppaa tekevälle muorille, ja niin lahjaesine muuttui kauppatavaraksi.
Novellin lopussa muori tuli lääkärin luo kynttelikön kanssa. "Tohtori avasi suunsa, tahtoi sanoa jotakin, mutta ei virkkanutkaan mitään: hänen kielensä ei toiminut."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti