Marraskuussa tekee taas mieleni lukea Dostojevskia. Vuorossa on Keskenkasvuinen, hänen suurista romaaneistaan vähiten arvostettu ja samalla ainoa, jonka olen lukenut vain kerran. Ensimmäisen kerran Dostojevski vavahdutti minua ollessani viidentoista vanha, vaikka varsinaisesti hän teki vaikutuksen vasta seitsemän vuotta myöhemmin.
Kouluaikojeni aamunavauksista suurin osa oli selkeästi uskonnollisia. Laatu oli kehnoa, mutta yhden kerran osui kohdalleen. Meidän sinänsä täyspäinen uskonnon opettajamme luki Dostojevskin kertomuksen siitä, kuinka Kristus ilmestyi Sevillan kaupungin torille ankarimman inkvisition aikaan. Ihmiset tunnistivat hänet heti ja riensivät hänen luokseen, mutta pian tulivat myös sotilaat, jotka veivät hänet tyrmään kansan seuratessa hiljaa vierestä. Yöllä vangin luo tuli kirkon korkea-arvoinen kardinaali. Kuulemani aamunavaus päättyi kardinaalin kysymykseen, jonka hän esitti Kristukselle: "Miksi olet tullut meitä kiusamaan?"
Se osui siihen huomioon, jossa piilevää totuutta olin kenties alkanut aavistella ja jonka olen elämän myöhempinä vuosina todeksi havainnut. Kristuksen seuraaminen ei näytä tuovan erityistä onnea, rauhaa ja kaikenlaista hyvää. Kärsimys, levottomuus, epäonni ja syrjäytyminen ovat vähintään yhtä hyviä merkkejä Jumalan mielen mukaisesta elämästä kuin elämän tasapaino ja ihmisten suosio.
Nuoruuden kamppailuissaan kirjailija Pentti Saarikoski kirjoitti Kristuksesta: "Hän on särky minun hampaassani, kipu minun vatsassani; hän on kolotus ja kaipaus ja kivistys ja ikävä ja nälkä ja kaikki, mikä estää minua olemasta onnellinen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti