Hullun töissä meni viisi vuotta

Edes voitetusta ja oikeutetusta sodasta ei pitäisi tuntea ylpeyttä. Viisaita asennoitumisia ovat vain häpeä ja pohjaton murhe. Meneillään olevan erikoisoperaation kaltainen sota on häpeäksi sen aloittajille. Puolustautujille se on syvä murhe, mutta kummankin ylpeys on turmiollista ja vaarallista. Onpa sodan laatu mikä hyvänsä, siinä joutuu osallistumaan ihmiskunnan yhteiseen hulluuteen.

Ensimmäinen suomalainen esimerkkini on oma äitini, entinen pikkulotta ja normaalisti sukupolvensa tavoin isänmaallinen ihminen. Hän menetti sodassa veljensä. Tämä kuolema oli hänen suuri tragediansa, josta hän ei ikinä päässyt eroon. Kuitenkaan hän ei ikinä sanonut, että olisi ollut ylpeä antamastaan uhrista. Veljen tullessa puheeksi läpitunkematon harmaa nousi hänen kasvoilleen. Ääni oli kostea, vaikka kyynelten sammio oli jo ammennettu tyhjäksi.

Toinen esimerkki on vanha kerrostalonaapuri. Meillä oli pihalla vierekkäiset autopaikat, ja siksi tulimme hyvin tutuiksi. Varsinaisesti sodasta puhumatta hän ensin ihmetteli muodiksi tulleita kuulapyssyleikkejä, joista oli tehty maksullista harrastustoimintaa. Hän moitti myös silloisia puolustusministereitä, jotka olivat hänen mielestään sotahullujen pompoteltavina.

Kun aikaa kului, hän alkoi puhua omista sotamuistoistaan. Hän ei ollut rintamalla, mutta hän sanoi omista tehtävistään, että kyllä nekin sotimisesta kävivät.  Hänen tehtävänsä oli kuljettaa rekalla ruumiita koti-Suomeen. Pahimpina päivinä tuhat miestä kuoli tai haavoittui. Haju oli kesäkuumalla kauhea, eikä autoa voinut pysäköidä, ellei samalla ottanut huomioon tuulen suuntaa. Lappeenrannan läpi sai ajaa vain yöaikaan.

"Niissä hullun töissä meni viisi vuotta ja paras nuoruus", hän sanoi. Kiitosta tai arvostusta hän ei anonut eikä olisi niitä huolinut, ja siksi hän ne minulta sai.