Kun olen ihmetellyt maailman neuvottelukyvyttömyyttä, mielessäni on alkanut kummitella kauan sitten lukemani Italo Calvinon vähän yli sadan sivun pituinen romaani Halkaistu varakreivi. Olen joskus lukenut kirjastokappaleen, ja olin jo unohtanut, että sittemmin olen hankkinut itselleni oman niteen siinä aikeessa, että lukisin kirjan toistamiseen. Sieltä se löytyi hyllystäni kahden muun Calvinon välistä.
Romaani kertoo sodassa vammautuneesta varakreivistä, joka ammutuksi tultuaan jakautui kahtia, pahaan varakreiviin ja hyvään varakreiviin.
Paha kotiutui sodasta ensimmäisenä. Hänen tekonsa ovat ennalta arvattavia. Paikallisena tuomarina hän hirtätytti suruttomasti ihmisiä, olivatpa heidän rikoksensa suuria tai pieniä. Täysin syyttömiä teloitettiin ikään kuin varmuuden vuoksi. Hän harjoitti myös ilkivaltaa. Hän sytytti tulipaloja, joissa kuoli ihmisiä. Uhrit olivat aina köyhiä, joilla oli erimielisyyksiä varakreivin kanssa, kun tämä oli kaksinkertaistanut heidän veronsa tai antanut yhä epäoikeudenmukaisempia määräyksiä.
Kun varakreivin hyvä puolisko kotiutui sodasta, ihmiset ensin innostuivat hänestä. Ihastuminen oli helppoa, koska hän otti kaikki lähimmäisensä huomioon ja auttoi niin paljon kuin osasi. Ennen pitkää häntäkin alettiin karttaa siinä missä hänen puoliskoaan. Hänen korkeaa moraaliaan ei kestetty eikä varsinkaan sitä, että hän vaati samaa moraalia kaikilta ihmisiltä. Häntä syytettiin siitä, että hän tunki nenänsä muiden ihmisten asioihin. Hyvistä teoista ei ollenkaan aina koitunut sitä hyvää, mitä olisi pitänyt koitua.
Romaanin lopulla varakreivin puoliskot taas yhdistyivät ja syntyy yksi ainoa varakreivi, sekaisin hyvää ja pahaa. Se on kirjan onnellinen loppu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti