Lapset pohtivat kuolemaa, ja vanhemmat joutuvat miettimään, mitä vastaisivat heidän kysymyksiinsä. Omasta lapsuudestani muistan halunneeni tietää, miten minulle kävisi, jos isä ja äiti kuolisivat.
Äidiltä tuli nopea vastaus: "Sitten kummisi ottaisivat sinut." Olin täysin tyytyväinen; että jaaha, eihän tässä sen pahemmin kävisi.
Äitini vastaus oli paras lahja, jonka olen kummeiltani saanut. Se voitti sen suurenmoisen kippiauton, jonka löysin joulupaketista. Sen rinnalla olivat vähäarvoisia myös kummilusikat, joilla en ole ikinä syönyt, ja kultaiset mansetinnapit, joita en ole koskaan käyttänyt.
Tosipaikassa olisi käynyt juuri niin kuin minulle kerrottiin. Kummeillani olisi ollut riittävästi varallisuutta ylimääräisen lapsen ylläpitoon. Heidän taloonsa olisi mahtunut, ja olisin saanut oman huoneen serkkuni seinän takaa.
Varavanhemmuuden ajatus on ikivanha. Se on näkynyt vaikkapa siinä, että kummiuden katsottiin luovan hengellisen sukulaisuuden, joka esti kummin ja kummilapsen keskinäisen avioliiton. Tämä ei ollut vain kirkollista perinnettä, vaan se näkyi myös lainsäädännössä.
Ihminen voi tietysti olla erinomainen kummi, vaikka käytännössä hän ei varavanhemmaksi kykenisikään. Silti tätä näkökulmaa on hyvä pitää esillä kummeja pohdittaessa. Valinnan voi nähdä vanhempien suositukseksi siihen tilanteeseen, jossa lapsi on menettänyt sekä isänsä että äitinsä.
Varavanhemmuus ei ole nykyäänkään vain kuollut kirjain. Tiedän vähintään kaksi tapausta, joissa ajatus on jouduttu panemaan toteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti