Hiljattain olin hautajaisissa, joihin isäänsä saatelleet lapset olivat pyytäneet mukaan sukulaisten lisäksi omia kavereitaan. Isä oli ollut heillekin tärkeä. Mieleeni muistuu myös tapauksia, joissa vihkipari on kutsunut häihinsä eräiden kaveriensa vanhempia.
Nämä vierasluettelot ovat vakuuttavia todistuksia siitä, että jossain on onnistuttu. Eivät vain omat lapset arvosta, vaan myös lasten kavereista on tullut tärkeää lähipiiriä.
Pari onnistumisen selitystä tulee mieleen. Ensinnäkin lasten vielä asuessa kotona heidän kaverinsa ovat olleet toivottuja kyläilijöitä eivätkä suinkaan perherauhan häiritsijöitä. Eteisessä lausutut tervehdyssanat ovat olleet jotain muuta kuin: "Kengät pois!"
Toisena selityksenä on se, että lasten kasvaessa aikuisiksi heiltä ei ole kyselty liikaa eikä tarjoiltu neuvoja, joita he eivät usko tarvitsevansa. Vanha polvi saa olla kiinnostunut lasten ja heidän kaveriensa elämästä, mutta vain kohtuullisesti. Pitää varoa visusti sitä, ettei kiinnostus paisu uteliaisuudeksi.
Muuan tuttu kertoi: "Olin mukana tyttäreni ja hänen kahden kaverinsa ulkomaan reissulla. Ehkä se johtuu siitä, että olen kehittynyt äitinä ja lakannut kyselemästä, mitä aikuiset lapset aikovat tehdä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti