Kirkkomaalla vastaani tuli haudan äärelle pysähtynyt ihminen. "Siinä ovat sinun ihmisesi", sanoin. "Niin ovat", hän vastasi ja alkoi saman tien kertoa, että siinä lepäävät vainajat olivat joutuneet lähtemään kahdesti evakkoon. Hän sanoi kuljeskelevansa hautausmaalla mielellään eikä ymmärrä, että jollekulle se on pelottava paikka. Joskus lapsena hän oli jopa poiminut mansikoita hautausmaalta, kun kesäpäivä oli lämmin ja marjat hohtivat punaisina.
Muualle haudattujen muistokivellä paloi kuusi kynttilää. Kiersin uurnahautojen ohitse, sitten kävelin kirkon seinustalla olevien muistomerkkien kautta ja lopulta tulin hautausmaan uudelle puolelle, jossa puut eivät vielä olleet kasvaneet täyteen korkeuteensa. Ne kasvavat kun vain jaksaa odottaa. Niissä on samaa pysyvyyttä ja turvallisuutta kuin Jumalan armossa, mutta toisaalta voi ajatella niinkin, että aukealla paikalla taivas näkyy paremmin.
Taivas on merkillinen asia. Se näkyy jokaisessa maapallon kolkassa. Ei ole niin surkeaa paikkaa, ettei ulos päästessään näkisi taivasta. Se on suurenmoinen vertauskuva siitä, että Jumala ja hänen lahjoittamansa taivas kuuluvat kaikille. Minnekään ei pääse pakoon. Ei ole niin julmaa tyrannia, että hän voisi kieltää kodittomilta heidän taivaansa.
Ympyräni tuli täyteen, ja kuuden kynttilän sijasta niitä oli yhdeksän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti