Seuraamani urheilulajit ovat vaihtuneet. Jalkapallo pitää pintansa, mutta hiihto lakkasi kiinnostamasta Lahden dopingkisojen jälkeen ja mäkihyppy on mennyt muuten pilalle.
Saga Vannisen mukana olen innostunut moniotteluista, ja suunnistuksen TV-lähetykset ovat aivan parasta.
Jukolan viestissä oli haastatteluja telttakylästä, maalialueelta ja metsästä kisan keskeltä. Oli asiantuntijoiden studio. Saatiin kuvaa metsän siimeksen juoksijoista ja drooninäkymistä, joissa otsalamppujen valot juovittivat kesäyötä.
GPS-kartoilta saattoi seurata joukkueiden etenemistä. Reitinvalinnoissa oli spekuloitavaa, ja ruudun kartalta näki, kuinka suunnistajat löysivät rasteja tai juoksivat niiden ohi.
Sitten oli jotain asiankuulumatonta, joka hämmästytti.
Jukolan viestin lähtökomentoa ei ammuttu perinteiseen tapaan starttipistoolilla. Vissiin ajatellaan, että se on so last season, jotain tunkkaista YYA-aikaa. Lähtölaukaus ammuttiin rynnäkkökivääreillä.
Siis rynnäkkökiväärejä Jukolan viestissä ja Suomen suviehtoossa.
Etikka ja lihapullat eivät kuulu yhteen, eivät myöskään rynkyt ja kesäluontoa juhlistava urheilutapahtuma. Rynnäkkökiväärien paikka on kasarmilla ja sotaharjoituksissa.
Väkivallan todellisuus ei tule arkeemme maanvyörynä. Se tulee tappoaseiden normalointina, lähes huomaamattomina pilkkuina kuin home, ja kun niiden pilkkujen sallitaan tulla ja jäädä, lopulta koko elämä on homeessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti