Takavuosien ministerikaverukset Katainen ja Urpilainen kutsuivat toisiaan julkisuudessa Jyrkiksi ja Jutaksi. Vaikutelma oli tekoläheinen. Siinäpä vasta oli kaverusten sisäpiiri, johon muilla ei ollut asiaa.
Ymmärrän, että huumepoliisi ei paljasta nimeään, mutta kun minulle esittäytyy puhelimessa joku veroviraston Sari hei tai vakuutusyhtiön Minna hei, kysyn ensimmäiseksi kuka Sari tai kuka Minna. Myöhempien selvittelyjen takia olisi hyvä tietää, kenen kanssa on asioinut. Teennäisyyden välttääkseen soittaja voisi aloittaa edes tähän tyyliin: "Ulosottovirastosta hyvää päivää."
Etunimivillitys on levinnyt myös kirkkoon. Mari-piispa on lässyn lässyn -läheisyyttä, joka sopii lasten kerhoihin, mutta aikuisten seurassa on puhuttava niin kuin aikuisille.
Sovellan tässä nimikäytäntöjä vielä itseeni:
Arto saa sanoa milloin vain, mutta paljas etunimi kuuluu valmiiksi tuttujen kanssakäyntiin. Jos ollaan läheisissä väleissä, pelkällä sukunimellä kutsuminen on taas töykeää tai ainakin etäännyttävää. Virallisissa pöytäkirjoissa on aina mainittava sukunimi, mutta tästäkin poikkeamista olen nähnyt.
Lempinimeäni Ate (yhdellä t:llä) saa käyttää, ja ehdot ovat lähes samat kuin Artossa. Ate Köykkä en kuitenkaan suostu olemaan. Jos lempinimen yhteydessä mainitaan sukunimi, sen on oltava genetiivissä Köykän Ate.
Hyvä kirjoitus. Jokaisen ihmisen oma nimi on todellakin tärkeä asia. Ihmettelen toistuvasti saadessani työhöni liittyviä sähköpostiviestejä ulkomailta, kuinka välinpitämättömiä he ovat aloittaessaan viestinsä tervehtimällä minua: Hello Annti, tai Anti tai Antii. Varsinkin, kun nimeni lukee sähköpostiosoitteessa, josta sen voi tarkastaa sekunnissa. Sen vuoksi ihan turha selittää, että ulkomaalainen ei voi tietää. Kyllä voi, jos välittää. Nykyään käytän livetilanteissa nimenäni Andyä, koska sen suurin osa ihmisistä tietää. Antti-nimellä koitin mennä kolme vuotta Hong Kongissa, eikä tullut mitään. Hääjuhlassa istumapaikkani kohdalla oli kyltti: "Auntie".
VastaaPoista