Onnistuneen luokkakokouksen resepti

 Näin ruotsalaisen Anna Odellin elokuvan Luokkajuhla. Se kertoi totuuksien laukojasta, joka oli tullut luokkakokoukseen kertomaan, että kouluaikainen yhteishenki ei ollutkaan niin aukoton kuin millaiseksi monet halusivat sen muistaa.

Elokuva ei lainkaan lisännyt luottoani siihen, että luokkakokoukset voisivat onnistua.

Oman abiturienttiluokkani kokoontumiset ovat kuitenkin olleet mukavia tilaisuuksia. Onnistuminen johtuu siitä, että kokouksen järjestäjät ovat osanneet avata tapaamiset parhaalla mahdollisella tavalla. Minä en ole ollut järjestäjäväkeä, joten voin vilpittömästi kiitellä.

Jonkinlaiselta alkuesittäytymiseltä ei tietenkään voi välttyä jo siitä syystä, että vuosien varrella ihmisten ulkonäkö on voinut muuttua tunnistamattomaksi.

Tällä kertaa esittäytymiseen ei kuitenkaan liittynyt tehtävää, että pitäisi "kertoa elämästään". Se olisi välttämättä johtanut työurien ja perhesuhteiden selostamiseen. Ehkä jopa lasten CV:t olisi otettu esiin.

Pyydettiin kertomaan jotain muuta, ehkä hassumpaa, ehkä jokin koulumuisto. Niinpä kukaan ei ole ylpeillyt saavutuksillaan, eikä kenenkään ole tarvinnut selitellä perhe-elämänsä pettymyksiä.

Olemme vain keskittyneet koulumuistoihin ja muuhun yhteiseen. On voitu palata koulukaveruuden maailmaan ja olla siinä tasa-arvoisia, alkuperäisiä ihmisiä, joita ei arvioida urasuoritusten mukaan. Sellainen sukellus on mukava ja tarpeellinen.

Opettajia muisteltiin.

Usko ja 400 metrin aidat

Aamulehdessä oli pitkähkö haastattelu 400 metrin aitojen suomenennätyksen haltijasta Antti Sainiosta. Kerrottiin esimerkiksi siitä, että pienikokoinen Sainio sanoo olevansa teknisesti maailman paras aituri. Hän on vakuuttunut myös siitä, että hän tulee voittamaan olympiakultaa. Hän ei voi edes kuvitella sitä mahdollisuutta, että olympiavoitto ei joskus osuisi hänelle.

Sainio on tunnettu myös siitä, että hän tuuletti suomenmestaruuttaan Raamattu kädessään. Myös lehtihaastattelu kertoo hänen uskostaan.

Luin jutun sitä tiuhasti siivilöiden. 

En löytänyt siitä varsinaista vikaa. Vaikutti siltä, ettei hän tyrkytä uskoaan. Siihen ei liity epäilyttävää moraalia, eikä hän helluntailaiseen tyyliin korosta uskoontulon hetkeä. Jonkun ihmisen elämä kulkee rajujen käänteiden kautta, mutta sitä reittiä ei pidä kuvitella ainoaksi oikeaksi. On myös tasaisempia teitä.

Ennen kaikkea Sainio ei sorru siihen, että hän väittäisi voittojensa olevan Jumalan ansiota. Niinpä hän välttyy käyttämästä uskoa samaan tapaan kuin joku toinen dopingia.

Jostain käsittämättömästä syystä minulle tulee kuitenkin kiusallinen olo. En tiedä miksi.

Olen kuullut jonkun sanoneen: "Kun puhut rakkaudesta, puhu hiljaa." Ehkä toivon jumalapuheelta samaa.

Ikkunoiden autuaallisuudesta

Tuottaa kummasti tyydytystä, kun voi lukea, että tieteellinen tutkimus vahvistaa oman havainnon tai vaistonvaraisen toiminnan.

Kahvilassa olen aina yrittänyt löytää paikkani ikkunan läheltä. Parasta on, jos ulkona näkyy luontoa tai leikkiviä lapsia. Ikkunatonta hotellihuonetta en ottaisi.

Tunne on tieteellisesti vahvistettu. Bostonin yliopiston tutkimuksen mukaan ikkunapaikalla istuvat menestyvät pääsykokeissa keskimääräistä paremmin. Ero ei ole suuren suuri, mutta silti havaittava. Ikkunapaikasta hyötyvät sekä luonnontieteiden että humanististen tieteenalojen kokeisiin osallistuneet. Eniten se auttaa niitä ne nuoria, joilla on muutenkin keskittymisvaikeuksia.

Ehkä ei pidä torrua oppilasta, joka ei seuraa opetusta vaan haaveilee katsomalla ikkunasta ulos. Ehkä hän näkee enemmän kuin muut.

Entäpä jos koko elämän ymmärtää huoneeksi. Missä ovat ikkunani?

Kuuntelenko, katselenko niitä ihmisiä, jotka ajattelevat elämästä eri tavoin vai käännänkö heille  selkäni ja tuijotan seiniäni, joilla eristyn omaan maailmaani?

Etsinkö ajatuksia, jotka pakottavat muuttamaan elämän suuntaa?

Deathstalkeria katsomassa

Erinäisistä syistä päädyin elokuvateatteriin katsomaan Deathstalker-nimistä elokuvaa.

Tutustuin ennalta arvosteluihin, ja tällaista tuli vastaan:
- Tässä tulee todella hauska, pienibudjettinen miekka ja magia -elokuva, jonka on ohjannut ja käsikirjoittanut Steven Kostanski. Hän tekee siitä [vanhasta versiosta] täysin oman juttunsa runsailla käytännön efekteillä, kumihirviöillä, verisellä gorella ja sopivalla annoksella ironista 80-luvun huumoria.
- Ohjaaja-käsikirjoittaja Steven Kostanskilla on vakava fiksaatio 1980-luvun fantasiaelokuviin sekä vanhan koulukunnan miekka ja magia -leffoihin, ja sehän näkyy hölmönhauskassa Deathstalkerissa.
- Deathstalker on sekä vapauttavan hassu että häpeilemättömän rehellinen, täynnä persoonallisuutta, energiaa ja rakkautta käsityötään kohtaan.

Elokuvan jälkeen minun arvioni: Kun filmistä ottaa pois maskeeraukset, tappelukohtaukset ja muun väkivallan, mitään ei jää jäljelle.

Tuoksut ja hajut

Olen ollut Valamon Saarikoski-päivillä puhumassa Pentti Saarikoskesta. Toisen päivän iltana käveltiin kurssilaisten kanssa Saarikosken haudalle, jonne turistit ovat tuoneet kyniä.

Hautausmaa ja sitä ympäröivä metsä tuoksuivat luonnolta ja elokuulta. Paikalle tuli luostarin munkki toimittamaan iltapalveluksen, joka oli luterilaiseen makuun sopivan lyhyt. Mukanaan hän toi suitsuketta, joka sekoittui metsän tuoksuihin.

Tuoksut kulkeutuvat ihmisen aistijärjestelmissä suoraan tunne-elämän keskuksiin. Niinpä ymmärrän hyvin, että ortodoksisuuden kasvatit kaipaavat lapsuudesta asti tuttuja suitsukkeita. Me luterilaiset emme ikävöi niitä, vaikka varmaan meidänkin kirkot tuntuvat myös nenässä. Muistan erään pikkutytön sanoneen, kun joulukuusi oli tuotu sisään: ”Täällä tuoksuu Jumalalta.”

Sodissa on päinvastainen hajumaailma. Siitä kertoo matkalukemisenani oleva Markku Soikkelin kirja Sota kaunokirjallisuudessa.

Soikkelin mukaan taistelukuvauksissa haju hallitsee tilanteen muistettavuutta ja antaa sävyn sen merkitykselle. Ihminen voi sulkea silmänsä, mutta haju tunkeutuu aistivaan ihmiseen ilman, että tämä ehtii tehdä mitään aistimuksensa torjumiseksi. Niinpä juuri haju on se, mihin taistelun kuvaukset usein kulminoituvat. Ruumiskasojen löyhkä on kaikkein vastenmielisintä. 

Ehkä tässä ihmisten maailmassa ei pääse kauemmaksi Jumalasta.

Valamossa Pentti Saarikosken hauta.

Suosittelen suomentajalle Uuno Turhapuroa

Vain harvoin tartun dekkareihin. En halveksi niitä. Esimerkiksi Raymond Chandler on merkittävää kirjallisuutta, mutta silti minusta tuntuu vain harvojen dekkareiden olevan ihan niin merkittävää kirjallisuutta, että kannattaisi käyttää hupenevia elinvuosia niiden lukemiseen.

Minulle dekkarit ovat kirjaimellisesti käyttökirjallisuutta. Olen lukenut niitä erityisesti silloin, kun lukemisessa on ollut ylenpalttisten kiireiden takia tauko ja lukemisen rytmi on hukkunut. Dekkareiden avulla olen päässyt uuteen alkuun.

Tänä vuonna elokuuni on hajanainen, eivätkä pitkät lukemiset ole mahdollisia. Niinpä ostin dekkariklassikko Georges Simenonin kirjan Maigret: Kootut kertomukset.

Yli seitsemänsataasivuisen teoksen ensimmäinen teksti yllätti minut aivan muulla kuin olisin voinut olettaa. Juoni oli solmussa, enkä mitenkään päässyt perille, mistä oli kysymys.

Lopulta selvisi, että vika oli suomennoksessa. Kääntäjä puhui vävystä eli tyttären miehestä, vaikka olisi pitänyt puhua langosta. Sehän tarkoittaa puolison veljeä, sisaren miestä tai puolison sisaren miestä.

Sukulaissanat ovat katoamassa. En ihmettele, että lankoa ei tunneta, mutta vävyn merkityksen katoaminen hämmästyttää.

Suosittelen suomentajalle elokuvaa Rautakauppias Uuno Turhapuro – presidentin vävy. 

Radiohartauden ilmianto

Vuosia sitten minua kyseltiin radion aamuhartauden pitäjäksi. Kieltäydyin sanomalla, ettei radio ole minun välineeni. Kantani ei ole muuttunut, mutta tänä kesänä löystyin ja annoin periksi. Kävi niin kuin minulle usein: suostuin, kun sopivan ystävällisesti pyydettiin.

Tietääkseni en ole kuunnellut elämässäni yhtäkään radion aamuhartautta. En oikeastaan tiedä, millainen sen pitäisi olla. Luultavasti siltä edellytetään samaa kuin iltahartaudelta, joka sentään osuu korviini ehkä kerran vuodessa.

Lähetysaika on käsittämättömästi keskiviikkoaamuna klo 6.50. Kuka kuuntelee? Silloin nukutaan, tai on pahin aamukiire. Jälkeenpäin hartauden tosin kuulee Areenasta.

Hartauksia on keskiviikkoisin kuuden sarja 19.8., 26.8., 2.9., 9.9., 16.9. ja 23.9.

Kyselivät sarjamuotoa, jossa tällainen vanhus käy elämäänsä läpi, muttei siitä oikein tullut elämäkertakatsausta. En tykkää puhua itsestäni, ellei aiheen kannalta ole täysin välttämätöntä. 

Hartauksista vähintään kolme tai neljä on vanhojen juttujeni uudelleen versiointeja, eikä niissä ole minut tunteville mitään uutta.

Näin päätin tässä ilmiantaa itseni. Tämän enempää en mainosta, enkä myöskään linkitä hartauksia mihinkään. Jos joku sattuu kuulemaan Ykköseltä ääneni kukonlaulun aikaan, niin oikein arvattu. Minä se olen.

Uteliaan naapurin kannalta noloa

Suomi on täynnä valvontakameroita. Ne ovat ensimmäinen mieleen tuleva ratkaisu, kun jossain on ongelmia. 

Edes metsän eläimet eivät saa olla niiltä rauhassa, sillä riistakamera on yksi valvontakameran sovellus. 

Viime päivinä olen kuullut, että erään tutun kameraan oli osunut ilves. Hieman pelottavampaa on se, että toisen tutun kuvassa oli näkynyt karhu.

Erilainen tapaus oli kolmannen tutun taloremontin työmaalla, hieman syrjäisellä paikalla. Kuvaan oli jossain hämärän hyssyssä ilmestynyt utelias naapuri, joka oli käynyt vaivihkaa tarkistamassa töiden etenemistä.

Poliisi ei ole yksityishenkilö

Mopopoika ja poliisi on kummallisesti rinnastettu keskenään, vaikka todellisuudessa he kuuluvat eri sarjoihin.

Mopopoika on alaikäinen, melkein lapsi vielä. Hän on ollut rikosoikeudellisesti vastuussa vain muutaman kuukauden. Hän on vastuussa lähinnä vain omista teoistaan. Tällä ihmistaimella on elämä edessä, ja hän ansaitsee aikuisilta suojelua tyhmyyksienkin keskellä.

Yksityiselle poliisille pitää tietysti antaa anteeksi hänen virheensä. Kukaan ei ole erehtymätön, niin kuin monet ovat toistaneet. 

Tuusulan tapauksessa ei kuitenkaan ole kyse yksityisen ihmisen erehtyväisyydestä eikä edes moraalista.

Poliisi ei tavallaan ole yksityishenkilö, vaan hän edustaa yhteiskuntaa ja toimii virkavastuulla. Hänen tehtävänsä on toisaalta puolustaa lakia, mutta myös suojella kansalaisten henkeä ja turvallisuutta. Lasten tulee olla hänen erityissuojelussaan.

Attentaattia suunnittelevan terroristin kanssa tarvitaan poikkeuksellisia keinoja, mutta alaikäistä on aina varjeltava vakavalta loukkaantumiselta, vaikka hän olisi ylittänyt sopivaisuuden rajat.

Kansalaisten on voitava luottaa siihen, että virkavalta suojelee ihmisten henkeä ja turvallisuutta. Mopopoika oli Tuusulan Palkkitiellä ainoa ihminen, joka oli välittömässä hengenvaarassa. 

Kyse on ennen kaikkea siitä, hoitaako virkavalta asiallisesti tehtäväänsä vai provosoituuko alaikäisten toilailuista. Mopolla rällääminen on eri sarjan kysymys kuin viranomaisilta vaadittava ymmärrys.

Kauneinta, kaikkein kauneinta

Aamuyöllä puoli viiden aikaan heräsin, onneksi. Kapeasta salmesta lipui valkea joutsen. Se kulki lähellä rantaa ja kaarsi laituria väistäen keskemmälle järveä ja katosi kuvaruutuni reunan taakse näkymättömiin.

Tämä on kesäni kaunein näky, kauniimpi kuin Kap Verden pelaajan tekemä ylänurkkamaali.

Kaikki tapahtui täydessä hiljaisuudessa.

Päivällä sama joutsen näyttäytyi uudestaan keskellä järveä, mutta ei tullut yhtä lähelle. Siellä se liikuskeli puolisonsa kanssa tekemättä mitään silmin havaittavaa. Puolisot ovat toisilleen elinikäisesti uskollisia. 

Myös kevään ensimmäiset, korkealla taivaalla lentävät joutsenet ovat uljas näky. Jos ne ilmoja halkoessaan laulaisivat Sibeliuksen Finlandiaa, oltaisiin niin lähellä taivasten valtakuntaa kuin maankamaraa tallustavalle ihmiselle on mahdollista.

Joskus joutsenten pitää mennä.

Luulin tekoälyllä tehdyksi ihmisentappovideoksi

Ihmisiä tapetaan monen televisiokanavan voimalla, ja netissä on lisää. Säilyttääkseni mielenterveyden olen oppinut katsomaan ohi ja hyppäämään väkivallan yli.

Niinpä en aluksi kiinnittänyt viikonlopun kohuvideoon mitään huomiota. Päättelin nopeasti, että siinä oli taas yksi ihmisentappovideo, jossa auto kiilaa moottoripyörää tien oheen ja kuolemaan. Näitähän on netti täynnä.

Kun videosta alkoi nousta kohua, tarkistin mitä olin oikein nähnyt, ja toden totta: tämähän ei ollutkaan tekoälytuotos vaan oikeaa elämää Suomesta ja Tuusulasta. Kiilaavaa autoa ei kuljettanut paatunut palkkamurhaaja, vaan koulutuksen saanut suomalainen poliisi. 

Uhria ei epäilty vasikoinnista FBI:lle, vaan hän oli keskenkasvuinen mopopoika, melkein lapsi vielä. 

Varmaan hän oli tehnyt jotain hölmöä, josta hän ansaitsee järjestykseen laittamisen. Sellaisen ihmistaimen kanssa pitää kuitenkin olla varovainen, ettei vain tule virantoimituksessa surmanneeksi - oikein Amerikan malliin.

Eppu Normaali huoltsikalla metrin päästä

Tuttuni oli tankkaamassa ylöjärveläisellä huoltamolla autoa, kun hän huomasi, että viereisestä autosta tuli ulos... Martti Syrjä.

Tuttuni kertoi olevansa aran sorttinen ihminen, mutta jostain syystä hän tällä kertaa rohkaistui ja sanoi Syrjälle olevansa tulossa Eppu Normaalin jäähyväiskeikalle päivää myöhemmin.

Syrjän mielestä tämä oli oikein mukavaa. Siinä he juttelivat tovin keskenään niin kuin vanhat tutut. 

Erotessa Syrjä lupasi, että voisi vilkuttaa lavalta. 

Tapauksesta kuultuani muistin, kuinka Eppu Normaali oli kerran esiintynyt Roskilden rockfestivaaleilla, vaikka ei koskaan kuvitellut valloittavansa ulkomaita.

Siellä tanskalaisyleisön edessä Martti Syrjä oli kuvaillut bändiään: "In Finland we call this reilu meininki."

Avattu salaisuus on pilalla

Monien mielestä suurinta ystävyyttä on se, että ihmiset kertovat salaisuutensa toisilleen. Ehkä totuus on päinvastainen. Kenties todellisen läheisyyden merkki on se, ettei edes halua kuulla toisen salaisuutta, vaan antaa hänen olla rauhassa oman intiimiytensä keskellä.

Milan Kundera kertoo olleensa kävelyllä islantilaisen Elvar D:n kanssa, jonka ystävän kuolemasta ei ollut vielä vuottakaan. Tällä ystävällä oli ollut jokin salaisuus, joka leimasi hänen yksityiselämäänsä. Elvar D:n vaimo ja tutut vaatimalla vaativat häntä paljastamaan sen. Uteliaisuudesta pakahtuneena vaimo väitti, ettei mies luottanut häneen.

Elvar D piti pintansa. Hän kertoi Kunderalle: "En pettänyt salaisuutta. Ei ollut mitään mitä pettää. En koskaan halunnut tietää ystäväni salaisuuksia enkä niitä tunne."

Kundera summasi vierellään kävelleen islantilaisen ajatukset: "Ystävyys on sitä, että varjellaan ovea, jonka takana piilevät yksityiset asiat; ystävä on se, joka ei milloinkaan avaa tuota ovea eikä salli kenenkään muunkaan sitä avata."

Kirkollista kuluttajavalistusta: perisynti

Jotkin kristilliset käsitteet alkavat tuntua käyttökelvottomilta, minkä vuoksi ne hylätään. Ne saattavat olla unohdettuina vuosisatojen ajan, kunnes ne tuoreesti tulkittuina toimivat taas.

Perisynti on tällainen hyljeksitty sana, joka ansaitsisi taas huomiota. Juuri se voi ilmaista nykyihmisen moraalisia umpikujia. Elämme maailmassa, jossa ei voi olla hetkeäkään aiheuttamatta tuhoa ja turmelusta.

Päällimmäisenä on ympäristökriisi.

Jo hengittämällä me aiheutamme hiilidioksidipäästöjä, ja ruokailu tuottaa niitä lisää. Ruoka kääritään miljooniin muoveihin, ja WC:ssä käyminen on ympäristöhaitta. Yleensä ihminen rakentaa talonsa entisten marjamaiden päälle. Autolla mennään, maanteitä tehdään ja asfaltoidaan. Koti täyttyy tavaroista, joita kukaan ei tarvitse, mutta luonnonvaroja niihin kuluu.

Osaltamme olemme mahdollistamassa sotia, kun iloitsemme puolustusteollisuuden työpaikoista. Pommeja ei olisi, ellei joku valmistaisi niitä.

Kun saa työpaikan, samalla joku toinen jää ilman. Kahden nuoren ihmisen yhteinen onni on kolmannen lemmensuru.

Kun kodinhoitaja viipyy vanhuksen luona tavallista pitempään, jonkun toisen luona on hutiloitava, jotta säästäisi aikaa. Työnteon ja omien lasten välillä on loputon ristiriita. Mummoakin olisi muistettava, mutta päivät loppuvat kesken.

Joka kasvaa ihmisenä, tekee sen todennäköisesti kolhimalla muita tai peräti tallomalla heikompia jalkoihinsa.

Lista on loputon. Olemme liisterissä ja pääsemättömissä. Tätä se perisynti on.

Kaikenlaista tavaraa.

Kaikkea roinaa ei halua heittää pois

Vanhan takkini taskusta löysin rypistyneen paperin, jossa oli tämä sanaluettelo: 
jugurtti, viilit, rasvaton maito, muu maito, mehu, margariini, nakit, lihatuotteet, karjalanpiirakat, pulla, leipä, kirsikkatomaatit, banaanit, mandariinit tai klementiinit, viinirypäleet, perunat, pakastekeitot, kahvi, suodatinpussit, hiutaleet, makeiset, vessapaperi. 

Se ei ollut minun käsialaani.

Päätin säilyttää.

Kun vainajat ovat menneet, he eivät tule takaisin.

Eivätkä kuolleet enää kirjoita.