Sanan "vittu" musertavasta ylivoimasta

Ei ainoastaan nuorten puheita kuuntelemalla, vaan myös radiota ja televisiota seuraamalla huomaa, että sanasta "vittu" on tullut jonkinlainen suun pakkoliike. Se ei välttämättä tarkoita enää mitään. Se vain putoaa suusta, kun puheessa on liian pitkä tauko.

Olen kyllästynyt siihen samaan tapaan kuin hokemiin "itse asiassa", "lähtökohtaisesti", "globaali" ja "agenda"; tai oikeastaan vielä enemmän, koska se yleisyydessään peittoaa nuo kaikki ja myös suomen kielen karkeudet.

Vittua käytetään kiroilemiseen, mutta sillä on muutakin käyttöä. Se korvaa sanoja "erittäin", "mitä ihmettä", "niinku" ja "tota noin". Aika tuoretta kielirakennetta on jo Hassiseen koneen käyttämä ilmaus: "Vitut minä mikään viisas ole - -"

Huomaan kaipaavani lapsuuteni vanhoja työmiehiä, jotka käyttivät kiroilemiseen sanoja "perkele", "helvetti", "saatana" ja "jumalauta". Eivät nekään kauniita olleet, mutta oli niissä sentään jotain vaihtelua ja ilmaisuvoimaa, toisin kuin tässä kaksitavuisen vitun katkeamattomassa virrassa.

Jumala adjektiiveina

Tänään annoin rippikouluryhmälle tällaisen listan adjektiiveja: rakastava, ankara, miehekäs, naisellinen, isällinen, äidillinen, vanha, pelottava, kuuma, lämmin, kylmä, avara, kohtelias, hienotunteinen, suora, ääretön, valoisa, pimeä, surullinen, iloinen, uskollinen, luotettava, myötätuntoinen, läheinen, arkinen, kiivas, äkkipikainen, harkitseva, lapsenomainen, aikuismainen, keskeneräinen, valmis, näkymätön, ikuinen, ovela, nerokas, ylivoimainen, suomalainen, eurooppalainen, yleismaailmallinen, suomenkielinen, turvallinen, oikeudenmukainen, paha, hyvä, tosi, petollinen, voimakas, viisas, tuntematon, julma, kiltti, suuri, paikallaan pysyvä, liikkeessä oleva, huumorintajuinen, nopea, hidas, kestävä, rauhallinen, kiihkeä, innokas, taitava, rohkea, heikko, ystävällinen, tuttavallinen, etäinen, pyhä, korkea, syvä, lempeä, anteeksiantava, kaunis, komea, luja, ruma, vilkas, puhelias, vaitelias, monipuolinen.

Jokainen rippikoululainen mietti ensin itsekseen, mitkä kuusi adjektiivia parhaiten kuvaisivat Jumalaa.

Seuraavaksi kokoonnuttiin ryhmiin ja valittiin eräänlaisen pudotuskisan avulla kuusi adjektiivia, jotka saivat ryhmässä eniten kannatusta.

Voittajiksi selvisivät: pyhä, rakastava, näkymätön, oikeudenmukainen, ikuinen ja anteeksi antava.

Mies leijui puolen metrin korkeudessa

Viime kesänä näin joltain gurulta vaikuttaneen miehen, joka leijui puolen metrin korkeudessa Salzburgin suurimmalla torilla.

Näin jälkeenpäin olen jäänyt ihmettelemään vain omaa välinpitämättömyyttäni. Millaisia asioita ihmiselle on tapahtunut, kun hän on päätynyt tällaiseen vakaumukseen, että kukaan ei oikeasti leiju ilmassa ja että kyse on välttämättä jonkinlaisesta taikatempun kaltaisesta huijauksesta?

Jotenkin on ymmärrettävää, että uskoo vain sen, mitä näkee. Mutta kun tässä tapauksessa nimenomaisesti ei usko sitä, minkä näkee.

Vanhojenpäivän periaate on muuttunut

Vanhojenpäivän asunani oli vaarini vihkitakki 1920-luvulta. Olin siinä kerrassaan vakuuttava herrasmies. Tytöt olivat käyneet mummujensa vaatekomeroilla, ja he näyttivät eläkeläistantoilta kaikki.

Koulupäivän me vietimme koululuokkia kierrellen ja jonkinlaisia näytetunteja antaen. Muuan luokkatoverini muisti kysyä joka luokassa, kuinka paljon Neuvostoliitto tuotti vuodessa perunaa, sehän oli olevinaan tärkeää silloin. Kuljeskelimme myös kaupungilla ja kävimme vanhempiemme työpaikoilla. Olimme arvokasta väkeä.

Hieno päivä päättyi illanviettoon, jossa tytöt olivat taas nuoria tyttöjä. Ensimmäisiä romansseja solmittiin.

Seuraavana talvena jätimme lukion ja varmaan oletimme, että olimme olleet osa ikuista perinnettä, mutta siinä erehdyimme. Viisi vuotta myöhemmin saimme kuulla, että vanhojenpäivänä tytöt eivät enää etsineet mummojensa rytkyjä, vaan olivat alkaneet käydä pukuvuokraamoissa. He leikkivät hienoaneitiä.

Kuullessamme uudesta muodista olimme 22-vuotiaita opiskelijoita ja päivittelimme silloisia nykylukiolaisia. Säälimme heitä ja ihmettelimme, mikseivät he osanneet pitää hauskaa.

Nyt yli 30 vuotta myöhemmin en oikein tiedä, mitä ajattelisin. Hauskaa tämän päivän lukiolaisillakin tuntuu olevan, paitsi ehkä niillä tyttövaltaiseen lukioon päätyneillä neitosilla, jotka eivät onnistuneet kaappaamaan itselleen sopivaa partneria. Taistelu alkaa kuulemme jo lukion ensimmäisen syksyn ensimmäisinä päivinä.

Meidän hauskamme ei maksanut mitään. Eilisessä Hesarissa taas esiteltiin laskelma lukiolais-Kaisan kuluista. Ne olivat kaikkiaan 710 euroa. Esimerkkipoika selvisi 272 eurolla, mutta Kaisankin kulut olivat kohtuulliset verrattuna siihen, että Runeberginkadulla olleesta liikkeestä oli joku ostanut itselleen 880 euron puvun.

Kauranen lähti, Dostojevski jäi

Kauan sitten luin Anja Kaurasen (nyk. Snellman) romaanin Sonja O. kävi täällä. Muistan, millaisen "vimman" vallassa olin sen kirjan äärellä. Se vakuutti minut sisällöllään ja kielellään. (Vimma oli sen ajan muotisanoja.)

Pari viikkoa kirjan lukemisen jälkeen vaikutus oli kadonnut. Sisällöstä ei ollut jäänyt mitään mieleen, eikä vaikutelma vahvasta kielestä yksinään kantanut. Mitään jälkimakua en tuntenut.

Toisin on Dostojevskin laita. Nyt on kulunut kolmisen viikkoa siitä, kuin sain päätökseen hänen Kaksoisolentonsa, jonka vasta nyt luin ensimmäistä kertaa. Se ei kuulu hänen merkittävimpiin teoksiinsa, joista jonkin olen lukenut seitsemän kertaa.

Yhä tuo Kaksoisolento vaivaa minua. Luin sen loppuun, mutta siitähän se lukeminen tavallaan vasta alkoi.

Dostojevskilta olen oppinut myös tämän: Älä heti sano. Odota viikko tai kaksi.

Köyhän miehen ainoa oikeus

Ajatus kostavasta Jumalasta on luokiteltu jonnekin uskonnollisen esihistorian kammottaviin kellareihin. Valistunut ihminen vilkaisee sinne ja sulkee luukun kuvotusta tuntien.

Ei vain ole mietitty, miten ajatus kostavasta Jumalasta on syntynyt. Sen taustana on sellainen yhteiskunnallisen kehityksen varhaisvaihe, jossa ei ollut yleisiä lakeja. Oli vain kaksi oikeuden lajia, vahvemman oikeus ja oman käden oikeus. Käräjiä ei silloin istuttu.

Kun rikas ja vahva tuli ryöstömatkoillaan köyhän ja heikon luo, tällä ei ollut mitään keinoa puolustautua eikä saada lampaitaan takaisin. Hän saattoi vain kirota ryöstäjien perään, jotka pölyvana perässään kaikkosivat taivaanrantaa kohti.

Silloin köyhän miehen päässä syntyi ajatus, että Jumala jakaisi oikeutta ja kostaisi väärintekijöille. Olisi edes Jumala, joka olisi lopulta köyhän puolella.

Jumalan kosto oli köyhän miehen oikeusturva, se ainoa.

Toisinaan uskonnolliset opit ovat vuosisatoja käyttämättöminä ja hylättyinä, kunnes ne saavat uuden merkityksen.

Ehkä olisi taas aika muistuttaa Jumalan mahdollisesta kostosta.

Vai tietäisikö joku edes yhden muun keinon, jolla voisi pelottaa ylikansallisia yhtiöitä? Ne kiertävät alhaisten verojen ja matalien palkkojen perässä niin kuin luteet hakevat likaa? Hetken ne pitelevät hyvänä, mutta vain sen ajan kuin niille itselleen on hyödyksi. Sitten ne viskaavat ihmisen pihalle kuin kesäkissan. Ulkona on vilu ja nälkä.

Ei niille riitä kohtuullinen toimeentulo eikä suurikaan vauraus. Ne repivät juurineen kaiken, mikä irti lähtee.