Eräänlainen ihmeparantuminen

Kerroin eilisessä konfirmaatiojumalanpalveluksessa siitä, kuinka viime keväänä yksi leirimme maallikkovetäjä oli ensitöikseen saanut vastata rippikoululaisten edessä kysymykseen, miksi hänen naamansa on vino.

Sen kummemmin häkeltymättä hän puhui siitä, kuinka lapsena hänen leukaluunsa ei ollut kasvanut normaaliin tapaan. Vääristynyt kasvu oli vääristänyt myös hänen kasvonsa.

Edelleen saimme kuulla, nyt aikuisiällä hänelle oli tarjoutunut tilaisuus leikkaukseen, jossa hän olisi voinut oikaista kasvonsa ja saada ne näyttämään sellaisilta kuin kasvot yleensä näyttävät. Enää hän ei ollut siihen valmis. Hän sanoi olevansa sellainen kuin on, Jumalan luoma ja sitä myötä itsensä hyväksyvä ihmislapsi, Jumalan kuva juuri sellaisena kuin on.

Vielä hän kertoi, että hänen vikansa ei ole estänyt häntä elämästä sellaista elämää kuin on toivonut elävänsä. Hänellä on perhe, on vaimo ja lapsia, toisin kuin monilla miehillä, joiden ulkomuotoa hän on kenties joskus nuorempana toivonut itselleen.

Onko tämä tapaus eräänlainen ihmeparantuminen toisessa potenssissa? Leuka on kieltämättä edelleen vino, mutta enää sen outous ei häiritse elämää ja sillä tavoin se toimii yhtä hyvin kuin mikä tahansa leuka; ja vielä enemmän: siitä on tullut kuva, joka kertoo suuresta hyväksynnästä.

Astioiden kanniskelu on lahkeeseen pissaamista

Olen pitkään harjoittanut yksityistä kapinaani ja ollut palauttamatta astioita, vaikka kahviloiden kyltit ovat sitä pyytäneet.

Haluan tukea työllisyyttä. Työntekijät saattavat ensin luulla, että heille on apua asiakkaiden osallistumisesta työntekoon. Todellisuudessa se on lahkeeseen pissaamista eli lämmittää vain vähän aikaa. Ennen pitkää työnantaja voi vähentää väkeä, koska asiakkaat vievät astiansa itse. 

Samasta syystä valitsen huoltoasemalla palvelutankkauksen, jos se vain on mahdollista. Mielelläni tuen euron kolikolla työllisyyttä. Sen sijaan työpaikkojen kahvihuoneissa pesen itse kuppini; on sitten tiskivuorolaisella helpompaa.

Toiseksi olen kanniskelematta astioita sen tähden, että kahvilat ovat liiketoimintaa ja kaupankäyntiä, eivät hyväntekeväisyyttä. Asiakkaan ainoa velvoite on maksaa laskunsa ja olla normaalin kohtelias. En tule kahvilaan työhön, vaan hetkeksi lepäämään, täyttämään ruumiintarpeeni tai muuten pitämään taukoa.

Voisin harkita astioiden kanniskelua, jos saisin siitä jonkinlaisen alennuksen. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kahvi maksaa sitä enemmän, mitä suuremmat ovat työntekoa ehdottavat kyltit. Kalliin kahvin huoltamoketjut ovat erityisen aktiivisia asiakkaan juoksuttajia. Ensin etsitään toimivaa kassaa ja lopuksi astiavaunua.

Aivan ehdoton en ole linjassani. Pikaruokapaikkojen kulttuuriin kuuluu itsepalvelu. Hampurilaisen jälkeen astiat viedään itse. Paikallisissa kahviloissa olen kiltti, etteivät luulisi minun vain tekevän tutuille ihmisille kiusaa.

Tiedän monen muunkin haikailevan hyvää palvelua. Ei siihen vaadita sen kummempaa kuin, että yhdessä kieltäydytään huonosta palvelusta.

Yleensä en mainosta, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen. Oheinen Sari Kyllösen ottama kuva on Sastamalan Kiskokabinetista.

Hienostelu voi hukata ymmärrettävyyden

Olen kerran ollut huonona tulkkina lääkärin ja hänen espanjankielisen potilaansa välillä, joka puhui jonkin verran myös englantia. Käänsin parhaan taitoni mukaan espanjankielisiä ajatuksia suomeksi ja koetin muotoilla lääkärin englantia espanjaksi.

Lääkäri puhui hyvää englantia. Hän puhui liian hyvää englantia.

Vihdoin minun oli pakko sanoa: "Anteeksi, mutta voisitteko puhua huonommin. Potilas ymmärtäisi huonoa kieltä paremmin kuin tuota moitteetonta aksenttia. Hän tietää heti oman kielensä pohjalta, mitä tarkoittaa 'natural' tai 'important', kun ne lausutaan junttimaisesti niin kuin ne kirjoitetaan. Espanjassa luonnonmukainen on 'natural' ja tärkeä 'importante'. Mutta kun ne sanat lausutaan hienosti 'neitsöral' ja 'impootant', hän ei ymmärräkään enää mitään."

Elämälle ei ole absoluuttista sääntökirjaa

Muuan lukijani kirjoittaa: "Mitä tämä Räsänen ajattelee 'uskovana' ihmisenä, pitäiskö meijän ruveta noudattamaan Raamatun säännöt, silmä silmästä ja hammas hampaasta ja Isien pahat teot kostetaan kolmanteen ja neljänteen polveen, Eihän tämä voi olla totta, minäkin 4-vuotiaana selailin raamattua ja pelästyin todella, vastaillepas meille Köykän Arto, tämä tuntuu aivan hullulta, kirkko ja politiikka eivät kuulu yhteen!"

Ensinnäkin sivuasiat: Silmä silmästä ja hammas hammasta -periaate on juuri se, minkä Jeesus kertakaikkisesti tyrmäsi. Neljännet ja viidennet sukupolvet -juttu on taas todellisuudentajuinen havainto sen ajan maailmasta, jonka sodissa kärsivät myös lastenlapset esi-isiensä takia. Ei se raamatunkohta sen kummempaa ole. Ei se ole kehotus toimia niin.

Sitten pääasia: Raamattua ei pidä käyttää sääntökirjana. Se on kirjakokoelma Jumalan tahdosta ja hyvän elämän periaatteista.

Historia on täynnä esimerkkejä, joissa yhteiskunnallinen laki on ollut ristiriidassa ihmisten oikeudentajun kanssa. Etelä-Afrikan rotusorto tuskin olisi loppunut, ellei olisi ollut Nelson Mandelan kaltaisia ihmisiä, jotka rikkoivat sikäläisiä lakeja vankilaan joutumisen uhallakin. Intian väkivallaton itsenäisyystaistelija Mahatma Gandhi, mustien amerikkalaisten puolustaja Martin Luther King ja Tšekkien suurenmoinen presidentti Vaclav Havel ovat niin ikään olleet vankilassa lakien rikkomisesta.

Erityisesti on muistettava Saksan 1930-lukua. Hitler rakensi silloin valtakunnan, jossa kokonaisen kansan surmaaminen oli laillista. Oltiin niin kammottavassa tilanteessa, että jopa monet papit asettuivat tukemaan valtakunnan päämiehen murhaamista. - Tuo kaikki tapahtui varsin lähellä meitä, eikä siitä ole pitkä aika. Myös Suomi luovutti Saksaan pienen joukon juutalaisia, ja se tehtiin täysin laillisesti.

Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa lait ovat yleensä hyviä ja niitä on syytä noudattaa melkeinpä aina, mutta ei pidä luulla, että me suomalaiset olisimme taikureita, jotka onnistuvat luomaan vain absoluuttisen oikeudenmukaisia sääntöjä. Esimerkiksi kerjääminen on niin mutkikas kysymys, ettei siihen ole sorvattavissa ehdottoman oikeata lakia.

Vuonna 2010 lukuisia suomalaisten oikeudentajua loukkasi tapaus, jossa venäläistä isoäitiä karkotettiin maasta. Karkottaminen oli kieltämättä laillista, mutta vääryydeltä se tuntui.

Vielä ovat ne tapaukset, joissa sinänsä hyvä laki ei jossain erityistilanteessa toimi. Kuka isä tai äiti ei kuolemansairasta lasta sairaalaan vietäessä olisi valmis ajamaan ylinopeutta?

Joku kysyy, kuinka voi tietää mitä jumalaa tai mitä sääntöä olisi aina uskottava, jos yhteiskunnan lakien mukaan toiminen ei olekaan aina oikea ratkaisu. - Voi lapset, ei mistään, ei yhtään mistään. Meidät on heitetty tähän ihmisenä olemisen epävarmuuteen. Ei aina voi juosta iskän tai äiskän luo ja kysyä.

Elämä olisi helppoa, jos meillä ei olisi omaa vastuuta, vaan voisimme aina tarkistaa asiat jostain sääntökirjasta. On vain hyväksyttävä, että tietyissä rajatilanteissa meidän on päätettävä itse oman tyhmän päämme varassa sen mukaan kuin olemme keskustelleet asiasta Jumalamme, omantuntomme, vakaumuksemme ja oman elämän periaatteidemme kanssa.

 

Vastapuoli saattaa joskus sanoa jotain viisasta

Ensinnäkin: En ole Päivi Räsäsen kannattaja. En ole ikinä äänestänyt häntä. Olen eri linjoilla hänen homokantansa kanssa. Oudoksun monia muitakin hänen ajatuksiaan. Edustamme kristinuskon eri laitoja.

Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että möläyttelyistä huolimatta eräissä eräissä hänen ideoissaan on itua. Joskus vastustajakin saattaa lausahtaa jonkin hyvän ajatuksen. Ei se voi olla niin, että minä ja meikäläiset olemme aina oikeassa ja hän ja heikäläiset aina väärässä.

Epäilen, että vain pieni osa Räsäsen näinä päivinä tuomitsevista ihmisistä on lainkaan lukenut, mitä hän on todellisuudessa sanonut.

On tuohduttu esimerkiksi siitä, että hänen mielestään lakeja on joskus rikottava. Räsänen sanoi: "Kaikilla meillä on tullut eteen tilanteita, joissa joudumme miettimään, rohkenemmeko toimia vastoin yleistä mielipidettä tai normia, porukan painetta tai jopa lakia, jos nämä ovat Jumalan sanan vastaisia. Raamatussa kuitenkin sanotaan, että 'Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä'. Sanomisen tila kapenee, jos emme tätä oikeuttamme käytä."

Tämän sanomisessa ei pitäisi olla mitään ihmeellistä, ei sittenkään vaikka Räsäsen lausumasta siivoaa Jumalan pois . Moraalisesti toimivan ihmisen tunnistaa juuri siitä, että on olemassa tietty raja, jonka jälkeen hän kieltäytyy tottelemasta, vaikka hänelle osoitettua vaatimusta perusteltaisiin yhteiskunnan säätämillä laeilla.

Historian tuntemus auttaa. Luterilainen sosiaalietiikka ajautui 1930-luvulla kriisiin. Se oli autuaasti laskenut sen varaan, että ihmisen on oltava aina esivallalle uskollinen, koska esivalta ei Paavalin sanojen mukaan "turhaan miekkaan kanna". Demonisen pahan keskellä Paavalin ajatukset eivät enää toimineet. Luterilaiset olivat esivaltauskollisuutensa kanssa niin sanotusti housut kintussa, kun kansallissosialistit vyöryivät kadulle.

Jos noin vain tuomitsee kaiken lakeja vastaan suunnatun kansalaistottelemattomuuden ja asettuu ehdoitta ihan minkä tahansa yhteiskunnallisen lain taakse, joutuu hylkäämään monta ihmiskunnan hyväntekijää. Siinä menevät Martin Luther King, Mahatma Gandhi, Nelson Mandela ja Vaclav Havel.

Rukoillessaan prinsessa pälyili ihmisiin

TV-uutisissa näin pätkän kuninkaallisia häitä. En enää muista, mitkä häät ne olivat - ehkä Ruotsin.

Huomioni kiinnittyi siihen, että rukousta oli lukemassa joku nuori nainen, kenties prinsessa. Rukouksen aikana hän tavan takaa vilkuili yleisöön, joka todella vaikutti enemmän yleisöltä kuin seurakunnalta.

Huonosti meni. Sisältö oli hukassa.

Jos rukous on rukousta, se on Jumalalle puhumista, ja jos Jumalalle puhutaan, ei voi kaiken aikaan pälyillä ihmisten suuntaan.

Samasta syystä olen lakannut käyttämästä kirjoitettuja tekstejä, kun luen kirkossa esirukousta. En minä yksityisen ihmisenkään kanssa keskustellessani lue vuorosanoja paperista.

Kun olin 3 v 2 kk 2 pv

Toisinaan olen kysellyt tutuiltani heidän varhaisimpia lapsuudenmuistojaan. Yllättävän moni sanoo, että ne ovat vasta jostain viiden vuoden iältä. Minusta on aina tuntunut, että siltä ikävuodelta muistaa vaikka mitä.

Nyt Belgian kuninkaan luopuessa kruunustaan sain selville, mikä saattaisi olla varhaisin lapsuudenmuistoni. Sille löytyi vihdoin tarkka päivämäärä.

Belgian nykyisen kuninkaan edeltäjä vihittiin avioliittoon 15. joulukuuta vuonna 1960. Olin silloin kolmen vuoden kahden kuukauden ja kahden päivän ikäinen. Päivä jäi mieleen ennen muuta sen tähden, että kotiimme tuli silloin ensimmäinen televisio. Vanhemmilleni oli tärkeää, että laite saatiin jo illaksi, koska piti nähdä Belgian kuningasparin häät. Muistan myös, että tuo ensimmäinen Loewe-Opta-merkkinen televisio vaihtui nopeasti Telefunkeniksi, koska sen kanavanvaihtimessa oli vikaa.

Kenties televisiomuisto ei kuitenkaan ole varhaisin. Joskus elämäni aamuhämärissä naapurin tyttö söi äitinsä lääkkeitä ja joutui vatsahuuhteluun. Mieleeni on jäänyt pihassa ollut taksi, jolla tyttöä haettiin sairaalaan. Oli pimeää ja mahdollisesti syksy. Ehkä tuo tapaus on sattunut jo ennen joulukuuta. Tarkka ajoittaminen on kuitenkin mahdotonta.

Jossain sisälläni on kaikki näkemäni. Jossain siellä se vaikuttaa. Kaikkien tapahtumien pohjalle on kasvanut tämä elämä, tämä minun omani.

Raha tarvitaan, mutta aina se on likaista

Papit käyvät omissa piireissään keskustelua siitä, onko oikein periä kirkon vuokraa ulkopaikkakuntalaisilta vihkipareilta.

Ongelma ei ole aivan olematon. Pienen seurakunnan idyllinen keskiaikainen kirkko on kesäaikaan seurakunnalle melkoinen taakka. Se houkuttelee vihittäviä, joilla ei ole sidettä paikkakuntaan ja jotka vain etsivät unelmiensa näköistä kirkkorakennusta. Vihkimisistä saattaa suurin osa olla turistivihkimisiä. Pappi hoitaa seremonian näiden ohikulkijoiden kanssa tapaamatta heitä enää ikinä. Kaikki tämä aika on poissa seurakunnan oman väen hoitamiselta. Kyseessä on eräänlainen käenpoikailmiö.

Näiden ongelmien takia monet seurakunnat ovat alkaneet periä ulkopaikkakuntalaisilta kirkon vuokraa. Joskus se saattaa olla melko suuri, kuten 300 euroa. Se on tietysti pieni summa isojen häiden kokonaiskustannuksissa. Tuolla rahalla peitetään suuriksi käyneitä kiinteistökustannuksia ja maksetaan palkkaa esimerkiksi suntiolle, jota tarvitaan silloinkin, kun pari on järjestänyt paikalle oman papin ja kanttorin.

Mutta kun se raha vain likaa jotain. Siinä on sellainen vika, että rahalla maksettu ei voi koskaan olla lahja, niin kuin evankeliumin kuuluisi olla.

Joskus vähäinenkin rahasumma voi tuntua kohtuuttomalta. Talouteni ei kaadu siihen, että ravintolassa vesilasi maksaa viisi euroa. Maksan kiltisti. En vain tule toista kertaa ja samalla mainitsen asiasta muutamalle tutulleni.