lauantai 8. maaliskuuta 2014

Saarnojani en julkaise

Kirkollisesti suuntautunut Kotimaa-lehti on rakentamassa ns. digipostillaa, johon papit voivat lähettää saarnansa julkaistaviksi.

En luovuta tällaiseen käyttöön saarnojani, en anna niitä edes seurakuntamme nettisivuille.
Koko julkaisuajatus on epäonnistunut. Jos kootaan suuri suomalaisten saarnojen kokoelma, tuloksena on keskimäärin keskimääräistä mössöä, johon helmet hukkuvat. Ei kaikki sydänverellä kirjoitettu ansaitse suurta julkisuutta.

Suomi on pieni maa. Täällä on enintään viisitoista pappia, joiden teksti on niin tasokasta, että saarnat kannattaa laittaisi yleiseen jakeluun ilman huolellista valikointia.
En muutenkaan käytä aikaani saarnojen selaamiseen, koska en ole lukenut edes kaikkia Dostojevskeja kyllin monta kertaa.

Varsinainen ongelma on siinä, että hyviä saarnakokoelmia ei ole olemassa.
Saarna on puhuttua sanaa, jossa on tekstiin sopimattomia keinoja, kuten toistoa. Kirjoituksen lauserakenteet ovat paljon pitempiä kuin puheen, ne ovat monipolvisempia ja logiikaltaan huolellisuutta vaativia. Puheessa voi aika vapaasti tehdä korrelaattivirheitä, korjailla asian kuljetusta sanomalla välillä ”eiku” ja yrittämällä uudestaan. Parhaat puheet ovat myös tilannesidonnaisia.

Jos julkaisee saarnansa niitä tekstiksi muokkaamatta, ei ole ymmärtänyt saarnan kielellistä luonnetta. Harvat papit tai suomalaiset puhujat ovat tästä perillä, minkä huomaa vaikkapa siitä, että kaikki Urho Kekkosen jälkeisten presidenttien uudenvuodenpuheet ovat olleet vain paperista luettuja esitelmiä. Niistä on puhuttu ehkä yhden päivän, mutta jälkeä ne eivät ole jättäneet. Maailma on ollut samanlainen niiden kanssa kuin olisi ollut ilman niitä.

Levyraadin Jukka Virtanen oli toista maata. Hän loi puheen vaikutelman kirjoittamalla jo ohjelman käsikirjoitukseen kaikki änkytyksensä ja öö-öttelynsä. Niille kansa vähän naureskeli, mutta todellisuudessa ne olivat ammattilaisen tarkkaa harkintaa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti