Kirkollisesti suuntautunut Kotimaa-lehti on rakentamassa ns.
digipostillaa, johon papit voivat lähettää saarnansa julkaistaviksi.
En luovuta tällaiseen käyttöön saarnojani, en anna niitä
edes seurakuntamme nettisivuille.
Koko julkaisuajatus on epäonnistunut. Jos kootaan suuri
suomalaisten saarnojen kokoelma, tuloksena on keskimäärin keskimääräistä
mössöä, johon helmet hukkuvat. Ei kaikki sydänverellä kirjoitettu ansaitse
suurta julkisuutta.
Suomi on pieni maa. Täällä on enintään viisitoista pappia,
joiden teksti on niin tasokasta, että saarnat kannattaa laittaisi yleiseen
jakeluun ilman huolellista valikointia.
En muutenkaan käytä aikaani saarnojen selaamiseen, koska en ole lukenut edes kaikkia
Dostojevskeja kyllin monta kertaa.
Varsinainen ongelma on siinä, että hyviä saarnakokoelmia ei
ole olemassa.
Saarna on puhuttua sanaa, jossa on tekstiin sopimattomia
keinoja, kuten toistoa. Kirjoituksen lauserakenteet ovat paljon pitempiä kuin
puheen, ne ovat monipolvisempia ja logiikaltaan huolellisuutta vaativia.
Puheessa voi aika vapaasti tehdä korrelaattivirheitä, korjailla asian
kuljetusta sanomalla välillä ”eiku” ja yrittämällä uudestaan. Parhaat puheet
ovat myös tilannesidonnaisia.
Jos julkaisee saarnansa niitä tekstiksi muokkaamatta, ei ole
ymmärtänyt saarnan kielellistä luonnetta. Harvat papit tai suomalaiset puhujat
ovat tästä perillä, minkä huomaa vaikkapa siitä, että kaikki Urho Kekkosen
jälkeisten presidenttien uudenvuodenpuheet ovat olleet vain paperista luettuja
esitelmiä. Niistä on puhuttu ehkä yhden päivän, mutta jälkeä ne eivät ole
jättäneet. Maailma on ollut samanlainen niiden kanssa kuin olisi ollut ilman
niitä.
Levyraadin Jukka Virtanen oli toista maata. Hän loi puheen
vaikutelman kirjoittamalla jo ohjelman käsikirjoitukseen kaikki änkytyksensä ja
öö-öttelynsä. Niille kansa vähän naureskeli, mutta todellisuudessa ne olivat
ammattilaisen tarkkaa harkintaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti