Rakkaus paranee rakastamalla, muisti muistamalla

Kolmannen tyttärensä synnyttänyt äiti piteli lasta sylissään ja tuumiskeli tähän tapaan: "Olen ihmetellyt, mistä ihmeestä löytyisi rakkautta vielä kolmannellekin, kun jo kahdelle tuntee antaneensa kaiken. Mutta jostain sitä vain tulee. Tulee ja tulee. Tätä kolmatta rakastaa aivan yhtä paljon kuin niitä kahta, joiden luulisi jo kuluttaneen kaiken."

Olen jäänyt miettimään noita sanoja. Rakkaus on merkillinen asia, sillä se ei lopu kuluttamalla, vaan suorastaan lisääntyy. Sitä ei pidä säästää tuleviin aikoihin tai jollekulle muulle. Jon niin tekee, siitä tulee pula.

Olen laajentanut ajatusta ja huomannut, että ihminen muistaa muistamalla. Jos haluaa painaa mieleensä tuttavansa  nimen, ei pidä tyytyä vain etunimeen. On opeteltava ainakin sukunimi ja mieluummin myös asuinpaikka ja muita oleellisia asioita.

Kun muistijärjestelmän suuri harava sitten etsii nimeä aivolokeroista, sillä on isompi lohkare löydettävänä pikkuruisen sirun sijasta.

Elämä loppuu ennen kirjoja

Alkaa vähitellen näyttää siltä, että elämä loppuu ennen kuin ehdin lukea puoliakaan lukemisen arvoisista kirjoista. Siksi en ehdi television äärelle  ja Netflix jää vieraaksi.

Suuria aukkoja on paljon, kuten Marcel Proust. Faulkneria voisin kokeillla, onnistuisiko se sittenkin minulta, ja Karamazovin veljekset olen lukenut vasta kahdeksan kertaa.

Veren peseminen ja pintaan nousevat ruumiit

Pesulatyöntekijän kanssa käymäni keskustelu palautti mieleeni sen aikaisemminkin tiedossani olevan tosiasian, että veri on vaikeaa pestäväksi.

Ja ruumiit nousevat pintaan aikansa uppeluksissa oltuaan.

Ikään joku olisi sanomassa, että veriteot ja surmat ansaitsevat tulla paljastetuiksi.

Minun täytyy oikein pinnistellä, etten näkisi tässä jotain suurempaa tarkoitusta.

Hammaslääkäri opetti, ettei kipu suinkaan säteile

Hammaslääkärikäynnillä keskustelin siitä, kuinka vaikeaa on sijoittaa kipu johonkin tiettyyn hampaaseen. Aina ei voi olla varma, mikä nimenomainen hammas on lopulta kipeänä. Sanoin, että kipu säteilee kiusallisesti ja sekoittaa tulkinnat.

Hammaslääkäri oikaisi minua ja sanoi, ettei kipu suinkaan säteile. Aivomme eivät vain aina kykene paikantamaan kivun lähdettä. Ne tulkitsevat ongelmaa epämääräisesti ja erehdyttävät luulemaan vääriä asioita.

En väittänyt yhtään vastaan. Tajusin, että hänen täytyi olla oikeassa.

Kuukausia myöhemmin olen palannut keskusteluun ja miettinyt, pätisivätkö hammaslääkärin ajatukset laajemminkin. Jospa suuri osa tuntemistamme elämämme kivuista ja suruista on vain meidän luulemaamme säteilyä.

Me vajavaiset emme ymmärrä, mistä oikeasti sattuu.

Ketä futaria Jeesus muistuttaisi?

Näistä MM-kisoista ja Ranskan keskikentältä tulee mieleen N’Golo Kanté. Hän on kuitenkin enemmän valmentajien suosikki kuin suuren yleisön, vaikka kaikki jalkapallon ymmärtäjät tajuavat hänen arvonsa. Brasilian Gabriel Jesuksen jeesuksenkaltaisuus jäi valitettavasti nimen tasolle. Joku tuttu ehdotti Antoine Griezmannia. Hän on sympaattinen ja hyvä, mutta hänestäkin puuttuu jotain. 

Jeesusta muistuttavassa pelaajassa täytyy olla jotain erityisellä tavalla sykähdyttävää. Minun mielestäni tämän vuoden erinomaisissa kisoissa ei ole ollut sellaista superpelaaja, joka olisi tuonut Jeesuksen mieleen. Kisoissa on korostunut hyvä joukkuepeli.

Täytyy katsoa historiaan. Peléstä puuttui ristiriitaisuus. Hän vain oli yksinkertaisesti hyvä ilman varauksia. George Best olisi ulkonäkönsä puolesta sopinut Jeesus-elokuvan päärooliin, ja häikäisihän Best myös kentällä, mutta elämä meni sitten niin kuin meni. Uudemmista pelaajista myös Gabriel Batistuta on täyttänyt ulkonäkökriteerit. 

Diego Maradonassa oli jotain sopivan ristiriitaista. Häntä voi sanoa samalla tavoin suvereeniksi kuin Jeesusta. Hän teki sen minkä halusi. Hänen ansiokseen on laskettava se, että ainakin Napolin joukkueen hän hilasi melkeinpä yksinään Euroopan huipulle. Maradonan arvoa vähentää tietysti se, että hän oli loistokkuutensa keskellä jonkinlainen kelmi. Toisaalta hän oli myös kaikkien tunnustama Jumalan käsi. 

Parhaimmillaan Lionel Messi on ollut joukkueensa Vapahtaja, mutta Jeesukseen en häntä sittenkään vertaisi. Dunga on pakko mainita. Kun analysoitiin Brasilian maailmanmestaruuteen johtaneita vuoden 1994 kisoja, huomattiin että jokaisessa maaliin johtaneessa hyökkäyksessä pallo oli kulkenut Dungan kautta. Pelien keskellä tätä ei havaittu. Toisaalta näkymättömyys ei ollut Jeesus Nasaretilaisen ominaisuus.

Italian tyylikkäästä puolustajasta Paolo Maldinista sanotaan, että hän taklasi vain joka toisessa pelissä; niin hyvin hän sijoittui ja ennakoi. Maldini lienee suuri myös siviilipersoonana. Hän on asunut samoilla kotikulmilla Milanossa koko ikänsä, ja siellä hän on ollut vain se sama kaikkien tuntema Paolo.

Tämän kaiken jälkeen kallistuisin Zlatan Ibrahimovicin puolelle. Hän lähtökohdissaan syrjittyjä galilealaisia, ja hän on riittävän ristiriitainen. Hänen ylivoimansa ja taituruutensa tunnustetaan, mutta häntä lähemmin tuntemattomat eivät hänestä välttämättä pidä. Hän on kyllin itsetietoinen; Jeesushan oli nöyrä, mutta samalla tietoinen itsestään eikä ollenkaan seinäpaperin värinen. Jeesusta on ymmärretty väärin niin kuin Zlatania, joka on on kirjansa perusteella paljon parempi sosiaalisten suhteiden ymmärtäjä kuin yleensä tiedetään. 

Kentällä Zlatanin ratkaisut olivat poikkeuksellisia, ja kun Zlatan puhuu, häntä on pakko hiljaa kuunnella.Katsokaapa vain hänestä tehty tuore dokumentti. 

Kuin pisteenä i:n päällä on se, että Zlatanin poistuminen maajoukkueesta ehkä vain teki Ruotsille hyvää. Suuren tähden lähdettyä joukkue nousi uudelle tasolle. Enää ei huudettu kaikessa suurta mestaria apuun. Olemalla poissa hän oli kuitenkin joukkueessa läsnä.

Kuolleila lapsilla ei ole matematiikkaa

Olen huomannut, että thaipoikien tapaus on rinnastettu Välimereen hukkuvien lasten kohtaloon. Kysellään, miksi pakolaislapsista ei välitetä yhtä paljon.

Jollain rajalla matematiikka kuitenkin lakkaa toimimasta.
Täällä Pohjantähden alla -romaanin kolmannessa osassa Väinö Linna kertoo siitä, kuinka Akseli ja Elina Koskela menivät rautatieasemalle katsomaan poikansa Voiton ruumista, joka oli tuotu rintamalta kotiin. Akseli kysyi lotilta, missä hänen poikansa oli ja sai kuulla vastaukseksi: "Koskela? Täällä ne on."
"Kuinkas... eikös yks..."
"Täällä on kaks Koskelaa..."
Koskelan pojat olivat tulleet samassa ruumiskuljetuksessa. Linnan kuvauksen mukaan Elina pyörtyi, mutta muuten tarkkanäköisen kirjailijan juonenkuljetusta voi tässä kohdin epäillä. Tuskin äiti olisi tuossa tilanteessa kuitenkaan pökertynyt, sillä ei hänen tuskansa kaksinkertaistunut siitä tiedosta, että haudattavia poikia oli yhden sijasta kaksi. Kun mitta on piripintaan täynnä, siihen ei voi enää lisätä. Toisaalta ei voi sanoa niinkään, että samoilla itkuilla niitä poikia meni kaksi kuin yksikin. Tapaus oli hyppäys imaginaarilukujen maailmaan, normaalin arkimatematiikan toiselle puolen tai tavoittamattomiin.

Sitä paitsi minun on henkilökohtaisesti myönnettävä, että juuri maan alle jääminen tuntuu erityisen ahdistavalta. En ole seurannut mitään ulkomaiden onnettomuusuutista yhtä intensiivisesti kuin taannoista Chilen kaivosmiesten tapausta. Ihmisen on kuollessaan saatava nähdä taivas yllään.

Elävältä haudatuksi tulemisessa on jotain erityisellä tavalla kuoleman kaltaista.

Kristityksi ilmoittautuvia on enemmän kuin Jumalaan uskovia

Tuoreita numeroita tältä vuodelta

Almamedia on teettänyt tutkimuksen suomalaisten jumalauskosta.

Ensin tylsiä numeroita: Tutkimuksen mukaan 37 % uskoo luterilaisen kirkon tai jonkin muun kristillisen kirkon Jumalaan. Muiden uskontojen Jumala saa vain yhden prosentin kannatuksen, kun taas ”johonkin muuhun korkeampaan voimaan” sanoo uskovansa 21 %. Hieman useampi kuin joka kymmenes ei osaa kertoa kantaansa, ja 29 % ilmoittaa, ettei lainkaan usko.

Alueellinen vaihtelu on suurta. Vaasan vaalipiirissä luterilaisella Jumalalla on 46 prosentin kannatus, Pirkanmaalla 34 prosentin ja Helsingissä lukema on 20.

Tutkimuksesta on tärkeä tietää, että tuore tulos on saatu puhelinhaastatteluilla ja web-kyselyllä. Nettigallupeissa ääripäät aina korostuvat. Jos kantana on ”en osaa sanoa”, tuskin sitä jaksaa kertoa web-kyselyllä.

Tuloksia on kiinnostava verrata juuri julkaistuun kansainväliseen tutkimukseen (Pew Research Religion). Sen mukaan 77 prosenttia suomalaisista pitää itseään kristittyinä. Kirkollisesti aktiivisia kristittyjä Suomessa on vain 9 prosenttia.

Riippuu paljon siitä, miten, missä ja milloin kysytään

Olen suhtautunut varsin tyynesti ihmisten Jumala-uskoa koskeviin tutkimuksiin. En innostu, en masennu. Ne kertovat yhtä sun toista, mutta jonkin oleellisen ja vaikeasti ilmaistavan ne sivuuttavat.  Luultavaa on, että ihminen ei aivan selkeästi kuulu vain yhteen ryhmään. Välillä ollaan toista mieltä, välillä toista. Luterilaisen uskon kannattajalla on heikot hetkensä, ja luultavasti useimpien uskomattomienkin epäusko välillä horjuu.

Jo Almamedian luvut osoittavat, että ihmisen asuinpaikka ja hänen ympärillään olevat ihmiset vaikuttavat vastauksiin. On luultavaa, että Helsinkiin kertyy ihmisiä, joille Jumalaan turvautuminen on oudompaa kuin pohjanmaalaisille, ja kaltaistensa seurassa eläminen vahvistaa edelleen outouden tunetta. Myös siirtolaisuuden määrä vaikuttaa gallupin tuloksiin.

Uskomista koskeviin vastauksiin vaikuttaa kysyjä, vastausaika ja -paikka.

Joku Dostojevskin henkilöhahmo ihmettelee, miksi Jumala tuntuu iltaisin olevan läsnä, kun taas aamulla katoaa jonnekin.

Aivan erilaisissa paikoissa tulee erilaisia vastauksia: tähtitaivaan alla, ruuhkabussissa, rautatieaseman vessassa, virastossa, koulussa, metsässä, hammaslääkärissä, kirkossa, Stalingradin taisteluissa, synnytyssalissa ja hautajaisissa.

Ihmisen uskonnollisuus vaihtelee myös sen mukaan, tuntuuko elämä täysin rauhalliselta ja turvalliselta, onko kriisi tai vaara uhkaamassa, ovatko ne meneillään vai onko niistä juuri selvitty.

Ihmisten vastausten vaihtelu ei lisää eikä vähennä Jumalaa

Ja olkoonpa uskomisen prosenttien kanssa miten hyvänsä, itse kohteestaan ne eivät kerro mitään. Jumala on tässä mielessä verrattavissa ulkoavaruuden elämään. Sen määrä tai laatu ei muutu sen mukaan, mitä ihmiset täällä maapallolla aiheesta ajattelevat.

Pelé ja muut kevensivät mieltään päivällisen jälkeen

Jos urheilija turvautuu rukoukseen omaa sijoitusta parantaakseen, kyse on eräänlaisesta dopingista. Rukousta ei ole tarkoitettu etuilemiseen. Huumorimielellä annan kuitenkin hieman periksi, jos kyseessä on Brasilian jalkapallomaajoukkue.

Niinpä on kiinnostavaa, mitä Pelé kertoo vuodesta 1970, kun Brasilian joukkue oli voittoisasti päättyneissä MM-kisoissa.

Kaikki alkoi, kun Pelé soitti Meksikosta kotiinsa Brasiliaan ja kuuli perheen kokoontuvan joka päivä rukoilemaan joukkueen puolesta. Pelé sai tästä idean ja puhui siitä ensin Rogériolle ja Carlos Albertolle, ja he olivat heti samaa mieltä. Myös maajoukkueen johtoon kuuluva Antonio do Passo suostui ajatukseen. Rukoileminen alkoi neljistään, kun Tostão, Piazza ja Américo tulivat mukaan. Kisajoukkueessa oli noin neljäkymmentä ihmistä, ja turnauksen edetessä lähes kaikki kokoontuivat rukoilemaan melkein päivittäin, tavallisesti päivällisen jälkeen. Rukoileminen oli vapaaehtoista, eivätkä kaikki olleet katolilaisia.

Omalle mestaruudelle ei haettu taivaallista tukea. Sen sijaan keskityttiin esimerkiksi sairaisiin ja Vietnamin sotaan. Omia jalkapallopelejä muistettiin sen verran, että kukaan ei loukkaantuisi vakavasti ja että "olisi vähän onnea".

Pelé sanoo: "Uskon, että tämä yhdisti meitä joukkueena. Mielet kevenivät. Olimme kuin oikea perhe, kunnioitimme toisiamme ja jätimme katkerat sanat. Tulimme toimeen keskenämme. Miten me olisimme voineet epäonnistua sillä pohjalla?"