Yllättävin kertomus siitä, että avioliitto voi kestää

Olin yläkoululla kertomassa papin elämästä. Ryhmät vaihtuivat taajaan tahtiin, ja joka ryhmälle oli varattu aikaa kaksikymmentä minuuttia.

Olin valinnut sellaisen metodin, että taululle kirjoitettuna oli noin viisitoista adjektiivia. Oppilaat saivat valita niistä aina yhden, ja minä puolestani kerroin sanaan liittyvän tapauskertomuksen.

Joitakin kertoja valittiin superlatiivi "yllättävin". Se vei minut muistelemaan päihdehoitolaitoksen pappina viettämääni aikaa.

Kun mies ja nainen päätyvät vuosien juomisen jälkeen laitoshoitoon ja rakastuvat toisiinsa, toivoa yhteisestä tulevaisuudesta ole. Enemmän on laboratorion tyhjiössä eliöitä kuin heillä kahdella mahdollisuuksia.

Näillä ajatuksilla minäkin vihin erään päihdehoitossa olleen parin. He olivat tutustuneet toisiinsa laitoksessa. Minun laskelmillani ei ole siinä tilanteessa merkitystä. Kestääpä liitto hääaamuun saakka, yhden viikon tai vuoden, vihittävä on.
- - -
Parin vihkimisestä kului kymmenen vuotta. Kesämökillemme asennettiin televisioantennia, ja toinen asentajista oli se sulhanen sieltä päihdehoitolaitoksesta. Vaihdettiin kuulumiset. "Ja aviossa me edelleen ollaan", hän sanoi.

Lintsauksensa he vielä löytävät edestään - paitsi etteivät löydä

Yle on poiminut uutisiinsa jutun Kotkan ja Haminan seudulla sijaitsevasta ammattiopistosta. Kahdeksan hengen luokasta kukaan oppilas ei saapunut kiekkojuhlien takia maanantaina kouluun. Jutun mukaan oppilaiden opettaja oli sitä mieltä, että oppilaat löytäisivät asian vielä edestään, koska oikeassa elämässä työpaikalle tulematta jättäminen on irtisanomisperuste. Koulun rehtorin mukaan ammatillinen opiskelu on verrattavissa työssä olemiseen.

Minulla on tietoa siitä, että mitään pahaa juuri tällaisesta poissaolosta ei oppilaiden elämään koidu. Kun Suomi voitti mestaruutensa vuonna 1995, neljä pirkkalalaista lukiolaistyttöä niin sanotusti sairastui yhdeksi päiväksi. Onnetonta heidän kannaltaan oli, että heidät bongattiin television iltauutisista, kun he olivat Helsingissä ottamassa vastaan kotiin saapunutta maajoukkuetta.

Sairauden ja kultajuhlien ristiriitaa oli vaikea selittää koulussa, mutta muuta haittaa en tiedä heille heidän tempauksestaan koituneen. Elämä sallii poikkeuksensa, kunhan poikkeuksesta ei tule tapaa.

Ylen haastattelemalle rehtorille voi vielä sanoa, että ammattiopistoa voi kieltämättä verrata työelämään, mutta vain verrata. Työelämää se ei ole.

Samalla lähetän terveisiä tätivainajalleni, joka sanoi aikanaan, että ylioppilasjuhlistani kieltäytymistä tulisin vielä katumaan. Tuosta keväästä on nyt kulunut 43 vuotta, ja sitä katumustani tässä yhä odottelen.

Ruotsalaisetkin tykkäsivät meistä

Vaikuttaa siltä, että ruotsalaisetkin ovat pitäneet Suomenvoittamasta jääkiekkomestaruudesta. Ei siitä olekaan vaikea pitää, sillä Euroopan tasolla Suomen voitto muistuttaa sitä, kun Leicester voitti Valioliigan mestaruuden kaksi vuotta sitten. Haalariväki voitti silloinkin miljonäärit.

Toisaalta en ole muulloinkaan havainnut, että Ruotsi jotenkin toivoisi Suomelle huonoa.

Minun on puolestani ollut vaikea ymmärtää niitä suomalaisia, jotka erityisesti nauttivat Ruotsin epäonnesta. Sellaisesta alemmuudentunteesta en ole osallinen.

Päinvastoin jotkut ruotsalaistähdet ovat sykähdyttäneet minua. Ensimmäisenä on Zlatan Ibrahamovic, mutta myös toinen jalkapalloilija Henke Larsson on ollut suosikkini. Olen pitänyt myös jääkiekkoilija Peter Forsbergista, ja Björn Borg on tietysti kaikkien aikojen tennispelaaja.

Tulevaisuuden suunnittelussa tarvitaan historiantutkijoita

Keskusteltiin tulevaisuuteen suuntautuvasta strategiatyöryhmästä. Joku sanoi, ettei mukaan pitäisi ottaa yhtäkään yli 55-vuotiasta. Ajatuksessa on puolensa. Tulokset ovat huonoja, jos tulevaisuutta rakennetaan vain äijänkäppyröiden varassa.

Olin silti eri mieltä. Ollaan perin heikoilla, jos kuunnellaan vain nuoria. He tuntevat nousussa olevat trendit, mutta toisaalta juuri historiantutkijat ja -tuntijat ovat erinomaisia tulevaisuuden tekijöitä. He ovat perillä virheistä, joita ei kannata tehdä toista tai kolmatta kertaa. He tuntevat myös syyt, miksi nykyiseen on päädytty. Paras tulos saadaan, kun nuoret ja vanhat yhdistävät voimansa.

Auschwitzin käynnilläni minut pysäytti yksi taulu. Siihen oli kirjoitettu George Santayanan ajatus: ""Ne, jotka eivät muista historiaa, ovat tuomittuja toistamaan sitä."

Nettikirjoituksen pitäisi mahtua yhteen näytölliseen

Osuin erään tuttuni blogikirjoitukseen, jonka hän oli linkittänyt Facebook-sivulleen. Otsikko vaikutti hyvältä. Avasin linkin, mutta lukematta jäi, koska teksti oli auttamattomasti liian pitkä näytöltä katsottavaksi.

Sama pätee moniin Ylen uutissivuilla julkaistuihin juttuihin. Ne ovat ansiokkaita, mutta niitä ei vain jaksa lukea niiden pituuden tähden. Paperilehdillä on edelleen etunsa. Niiden jutut näkee yhtenä kokonaisuutena, eikä niitä tarvitse vierittää. Pitkätkin artikkelit toimivat, kun ne saa lukea paperilta. Erään tutkimuksen mukaan lähes 80% ihmisistä vierittää sivua jonkin verran alaspäin, mutta vain 22 %  jaksaa vierittää sivun loppuun asti. Toisin sanoen vähäinenkin vierittäminen karkottaa lukijoista  viidenneksen.

Nettikirjoittamisen ensimmäinen sääntö on se, että tekstin pitäisi mahtua näytön rajoihin. Vain erityisen painava aihe sallii poikkeuksen.

Sammakoita läsäytelleet rippikoulupojat

Noin kahdenkymmenen vuoden iässä uppouduin Dostojevskin kirjoihin niin syvälle, että elämäni jakautuu aikaan ennen Dostojevskia ja aikaan, joka on hänen jälkeensä. Yksi tärkeistä muutoksista oli, että menetin kykyni asettua rikollisen ja hirvittävyyksiä tehneen ihmisen yläpuolelle. Lukiessani Rikoksesta ja rangaistuksesta Raskolnikovin tarinaa huomasin, että minäkin aloin miettiä Helsingin Töölössä asumani Tunturikadun talon naapureita. Mitäpä jos kävisin kolauttamassa esimerkiksi seinäntakaisen vanhan rouvan hengiltä ihan vain testatakseni, uskaltaisinko sen tehdä?

On pienestä kiinni, kummalle puolen kaltereita ihminen päätyy

Järkytyin omista ajatusleikeistäni. Epäilemättä olin käytännössä kilometrien tai peninkulmien päässä niiden toteuttamisesta, mutta välimatka ei poistanut tuota järkytystä. Olin kaikesta huolimatta kuvitellut murhan, ja jossain elämäntilanteessa tuo matka olisi ollut kuljettavissa. Ymmärsin, että on varsin pienestä kiinni, kummalta puolen kaltereita ihminen katselee maailmaa.

Olen saanut elää tällä kaltereiden paremmalla puolella, mutta tämä ei johdu korkeasta moraalistani, vaan jostain sellaisesta asiasta, jota osaan kutsua vain perinteisellä kristillisen kielen sanalla Jumalan armo.

Nuoruuden hölmöilyistä ei pidä tuomita elinkautiseen virkakieltoon

Näiden kokemusten pohjalta en voi sietää, että aikuinen ihminen tuomitaan sen mukaan, mitä hän on nuorena toilaillut. Olen tehnyt elämässäni neljäkymmentä vuotta nuorisotyötä, ja koko tämän uran olen rakentanut sen ajatuksen varaan, että etenkin nuori ihminen voi varsin vähäisestä syystä horjahtaa rikosten ja jopa kammottavuuksien puolelle. Hän voi kuitenkin korjata tapansa, muuttaa ajatteluaan ja päätyä elämään arvokasta ja kunniallista elämää. Niinpä häntä ei pidä tuomita elinkautiseen kelvottomuuteen eikä ikuiseen kansalaisluottamuksen menettämiseen, onpa hänen nimensä sitten Mikkel Näkkäläjärvi tai Jan Vapaavuori. Nuoruuden hölmöilyt voivat päinvastoin tuoda entiselle huligaanille juuri sitä nöyryyttä, jota tarvitaan vastuullisilla paikoilla. Anteeksiannolla on ihmeellinen voima.

Tietysti on ihmisiä, joilla ei ole mitään kerrottavaa nuoruusvuosien tyhmistä ideoista. Useimmiten tätä puutetta selittää huono muisti.

Sammakoita läsäytelleet rippikoulupojat

Kerronpa vielä siitä, kuinka toissa kesän rippileirillä kuulin poikien läsäytelleen sammakoita hengiltä. Se oli kuvottavaa raakalaisuutta. Elävä olento se on sammakkokin. Päätin, että välttäisin tekemästä pojista sankareita. Niinpä otin asian esille varsin rauhallisesti. Sanoin jotain tällaista: "Olette kuulemma tappaneet viattomia sammakoita. Se on kovin vastenmielistä. Olkaa varovaisia tällaisten asioiden kanssa. Muuten on vaarana, että jonain päivänä olette jossain oikeusistuimessa ja teistä sanotaan, että hän aloitti sammakoilla."

Kaikesta huolimatta mieleeni ei lainkaan tullut, että joku pojista oli nyt kenties voinut tuhota poliittisen uransa. Tuollaiset nuoruuden teot pitää tylysti unohtaa, kun joskus isona ihmisenä päätetään, ketä nostetaan vastuullisiin tehtäviin.

Lukeminen on luotijuna, kuunteleminen on resiina

On hyvinkin mahdollista, että paperikirjoista tulee vinyylilevyjen kaltaista erityisharrastajien herkkua. Ne muuttuvat eräänlaiseksi rakkauden lajiksi korvautuessaan sähköisillä kirjoilla. Tosin tämäkään trendi ei ole vääjäämätön. Siitä kertoo vaikkapa se monelta lukiolaiselta kuulemani ajatus, että perinteinen kirja on parempi.

Sen sijaan on järjetöntä ajatella, että HS:n Laura Saarikosken tarjoama ajatus tekstinjälkeisestä ajasta voisi toteutua.

"Toukokuun alussa kävin tulevaisuudessa. Sellainen olo on aina Piilaaksossa: se on laboratorio, jossa voi kurkistaa, mihin suuntaan maailma on menossa. Facebook, Google, Snap, Emblematic. Viesti oli selvä: tekstin ylivoiman aikakausi on loppumassa. Tilalle ovat tulleet kuvat ja ääni. Yliopisto-opiskelijatkaan eivät kuulemma enää jaksa sulattaa kymmensivuisia tekstejä, vaan haluavat luennot videoina, podcasteina tai Snapchat-pätkinä."

Tekstinjälkeinen aika kumoutuu siihen biologiseen tosiasiaan, että videolta voi opiskella kätevästi vaikkapa uuden vekottimen käyttöä tai origamien tekemistä, mutta yleensä teksti on nopeudessaan ylivoimainen. Kuuntelemalla ei ehdi juuri minnekään.

Voit testata asiaa vaikkapa tällä blogikirjoituksella. Mittaa ääneti lukemiseen kuluva aika ja tarkista sen jälkeen, kuinka pitkään kuluu siihen, että luet tekstin itsellesi ääneen.

Kun vaihtaa lukemisesta kuuntelemiseen tai videoiden katseluun, vaihtaa luotijunasta resiinaan.

Vuonna 2029 tämän kevään kymmenen laudaturia eivät auta

Kymmenen laudaturia kirjoittanut tämän kevään ylioppilas Amanda Sandelin ansaitsee arvostuksen pitkäjänteisyydestään ja siitä, että on monipuolisesti kiinnostunut erilaisista asioista. Laudaturien määrä on kuitenkin sivuasia. Kun uusi opiskelupaikka on auennut, niistä on hänelle yhtä vähän apua kuin on Valioliigaan Norwichin mukana nousseella Teemu Pukilla menneen kauden maaleista. Korkeammalla tasolla lähdetään nollasta, ja kaikki on voitettava uudestaan. Ensi kaudella on yhdentekevää, millainen Sandelin/Pukki oli vuosi sitten.

Yo-tulokset unohtuvat

Varsinkaan yo-kirjoitusten tuloksia ei jälkeenpäin tiedustella. Minulta on kysytty pääsykokeita lukuun ottamatta niitä vain yhden kerran ja vain yksi ihminen. Ketään eivät kiinnosta niin vanhat asiat.

Näinä päivinä on syytä muistuttaa siitäkin, että tuore suomalainen nobelisti Bengt Holmström reputti yo-kokeet kompastumalla äidinkielen kokeeseen. Luokkakaverit juhlivat toukokuun lopulla, mutta Bengt ei. Myös Einstein sai kuulla koulussa, että hänestä ei tulisi mitään.

Kymmenottelijoita ei muista kukaan

Amanda Sandelin kertoo haastattelussaan siitä, että moniosaamisella on haittansa: "Olen miettinyt paljon, mikä minusta tulisi isona, mutta en ainakaan vielä ole löytänyt mieleistä – ehkä juuri siksi, koska minulla on näitä kiinnostuksen kohteita niin paljon, että on vaikea valita miksi haluaisi."

Kun osaa vähän kaikenlaista hyvin, on vaarana päätyä kymmenottelun mestariksi. Heidän suorituksensa ovat yleisurheilukisojen täyteohjelmaa. Muistan satoja hyppääjiä, heittäjiä ja juoksijoita nimeltä, mutten yhtään kymmenottelijaa. Itse laji on tietysti kunnioitettava,

Turun yliopiston fysiikan apulaisprofessori Asko M. Aurela neuvoi opiskelijoita, että olisi valittava kaksi erikoistumisalaa. Ne hedelmöittäisivät toisiaan, mutta laajemmalle ei kannata hajottaa kiinnostustaan, koska elämä ei riitä kaiken tarpeellisen opiskeluun. Aurela sanoi, että jos tutkii jokaista tuntematonta ilmiötä, hukkuu alkeellisiin tosiasioihin.

Kerjäläisillä ei ole maksupäätettä

Luterilaisuuden suuria historiallisia ansioita on, että Pohjoismaissa ei ole perinteisesti ollut kerjäläisyyttä. Toisaalta on käytetty keppiä eli se on ollut kiellettyä, ja toisaalta on käytetty porkkanaa eli on ollut olemassa sosiaaliturva.

Avoimet rajat ja liikkumisen helppous ovat tuoneet kerjäläiset Suomeenkin. He ovat outoudessaan vaikea asia. Heidän ohittamisensatuntuu pahalta, ja monien muiden ihmisten tavoin olen mieluusti valinnut kävelyreittini kulkemaan heidän selkäpuoleltaan. Siellä ei ole tarvinnut katsoa silmiin.

Luottokortit ovat tuoneet uutta helpotusta herkän omantunnon tuomiin kipuihin. Kun ei ole käteistä, voi kulkea entistä viileämmin kerjäläisten ohi. Kun ei ole rahaa, niin ei ole rahaa. Kerjäläisillä ei ole maksupäätteitä, vielä.

Mitäpä ihmishengestä kunhan matkatavarat pelastuvat

Viikko sitten Aeroflotin Murmanskin-lento palasi kentälle pian nousun jälkeen, laskeutui kovaa pompaten ja syttyi tuleen. Yli puolet koneessa olleista ihmisistä kuoli. Ensimmäisten uutisten mukaan matkustajat hidastivat evakuointia keräämällä käsimatkatavaroitaan mukaan.

Tänään kerrotaan, ettei etupään matkustajien käytös olisi kuitenkaan estänyt takaosan väkeä poistumasta palavan koneeen sisältä. Lähteenä on uutistoimisto Tass.

Onpa Moskovan onnettomuuden laita miten tahansa, intohimo pelastaa matkatavarat ihmishenkien kustannuksella on kiinnostava. Omaisuuden rakastaminen on yleisinhimillinen oinaisuus, joka ilmeni esimerkiksi vuonna 1929, kun Näsijärveen hukkui Kuru-laivan mukana 136 ihmistä. Kerrotaan, että ainakin yksi hukkuneista olisi voinut pelastua, ellei hän olisi halunnut pelastaa myös matkalaukkuaan. Erään palomiehen suusta olen taas kuullut, että liikenneonnettomuuden uhrit muistavat aina huolehtia lompakostaan, jos ovat vähänkin tajuissaan.

Asialla on sekä teologisia että ekologisia seurauksia. Unohtuu, että Jumala on luvannut pelastaa meidät, muttei meidän matkalaukkujamme. Ilmastonmuutosta taas edistää se, että rakastamme liikaa romuja, ronpetta, riepuja ja rihkamaa. Haluamme rajoittaa lämpenemistä, mutta vain niiden kanssa.

Työn kuuluukin kuormittaa

Edessäni on työterveyden kysely, jossa minun olisi arvioitava esimerkiksi työni fyysistä kuormittavuutta. Aavistelen kysymyksen taustalta sellaista tausta-ajattelua, että työn kuormittavuus olisi jotenkin huono asia. Tuollaisessa negatiivisessa merkityksessä sanaa "kuormittaminen" yleensä käytetään.

Mutta mitä työntekoa se on, ellei yhtään kuormituta eli kanneta kuormia? Talo jää rakentumatta, elleivät laudat siirry pinosta talon seinään.

Myöskään paljon moitittu väsymys ei ole vika. Työpäivän jälkeen kuuluukin olla lisävoimien tarpeessa. Väsymys ei ole moottorivaurio, vaan se on bensavalo, joka pakottaa tankkaamaan.

Huijaus voi olla muodollisesti tosi

"Olen pelannut Järvenpään Palloseuran miesten edustusjoukkueen pelipaidassa." Tämä on minun osaltani muodollisesti täysin moitteeton lause, mutta sisällöllisesti se on silkkaa huijausta. Tällaisia valheita on helppo tehdä.

Olen kieltämättä pelannut tuossa paidassa useitakin kertoja, mutta samalla nuo pelit olivat jalkapallourani noloimpia aikoja. Paidat olivat miesten edustuksen, mutta joukkue ei.

Olin noissa peleissä C-juniori. Meillä ei ollut omia ja ikäluokkamme mukaisia paitoja, joten jouduimme pukemaan päällemme miesten joukkueen vanhat. Isojahan ne olivat. Vaihtoehtoja oli kaksi. Joko monta numeroa ylisuuren paidan helmojen oli annettava pursuta housunlahkeista ulos, tai sitten ylimääräiset sentit piti laskostella vatsan kohdalle jonkinlaiseksi uimarenkaaksi. Molemmat vaihtoehdot olivat noloja ja selittivät osaltaan sitä, miksi oikeissa pelinpaidoissaan pelanneet hyvinkääläiset voittivat meidät joka kerta.

Lisäongelmana oli kauluksen v-aukko, joka ylettyi C-juniorilla melkein napaan saakka. Rintakarvoja meillä ei ollut esiteltävinä.