Kesken jääneitä kirjoja

Nuorena oli kunnia-asia saada luetuksi loppuun jokainen kerran aloitettu kirja. Näitä väkisin luettuja ja klassikoiksi laskettavia romaaneja ovat esimerkiksi James Joycen Odysseus ja Robert Musiin Mies ilman ominaisuuksia. Vaikeana pidetty Volter Kilven Alastalon salissa sen sijaan tuntui herkulliselta koko lukemisen ajan.

Nobelin saanutta William Faulkneria en jaksanut. Parikin kirjaa jäi häneltä kesken. Vanhemmiten on ollut helpompaa lopettaa lukeminen puolivälissä kirjaa. Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat taisi tulla väkisin luetuksi, mutta sitä ponnistelua se ei olisi ansainnut, Tuntui siltä, että kirjailija ei viitsinyt nähdä lainkaan vaivaa sen hyväksi, että lukija ymmärtäisi edes jotain. Minusta se on ammattitaidottomuutta.

Erityistapauksensa oli Virginia Woolfin Menomatka, jonka lopetin jo ensimmäisellä sivulla täysin kelvottoman suomennoksen takia.

Viimeksi lukuun ottamani David  Foster Wallacen Päättymätön riemu on syksyn käännöskirjatapaus, mutta minun kirjallisissa käsissäni se muuttui päättymättömäksi riesaksi.  Lopetin lukemisen 80 sivuun. Romaani ei varsinaisesti ollut huono, mutta se ei sittenkään tuntunut kaiken vaivan arvoiselta. Laskin, että nopeudellani tämän massiivisen teoksen lukemiseen olisi kulunut kolme kuukautta. Siinä ajassa ehtii lukea yhtä ja toista sellaista, minkä merkityksellisyydestä voi olla varma.