Mitäpä harmeista jos ei ole murheita

Ajoin täältä Tampereen kyljestä Järvenpäähän, jonne on noin 160 kilometrin matka. Kotiin palatessani tajusin jättäneeni Järvenpäähän jotain välttämätöntä, josta en voinut jäädä odottelemaan, että se postitettaisiin minulle. Vaikka kuinka mietin, en keksinyt parempaa keinoa kuin istua autossa uudet kolme ja puoli tuntia. Jotenkin sain koottua itseni sillä ajatuksella, että nyt ikävään ajelemiseen hukkui vain tuollainen aika. Jos olisin katkaissut jalkani, elämäni olisi mennyt uusiin puihin monen kuukauden ajaksi. Varmaan olisi monta kertaa käynyt aika pitkäksi.

Joku voi turvautua surkeuksiensa kanssa siihen, että vertailee itseään johonkuhun vielä onnettomampaan. Mitä vesivahingosta, jos sen jäljiltä on kuitenkin koti johon palata. Toisin on ukrainalaisten laita. Mitäpä amputoidusta jalasta, sillä jollakulla ei ole kumpaakaan jalkaa. Tällainen vertailu ei mielestäni toimi, sillä vielä surkeamman keksiminen on liian helppoa; ja auttaako bussipysäkillä pakkasessa palelevaa ihmistä, että jossain Siperiassa on vielä kylmempi?

Sen sijaan on toimiva keino jakaa vastoinkäymisensä kahteen ryhmään, harmeihin ja murheisiin. Harmeja ei pidä pitkään harmitella, mutta murheita on lupa murehtia pitkäänkin.

Pappi on epätavallinen ihminen

Televisiohaastattelussaan pääministeri Kalevi Sorsa päästi suustaan kolme outoa sanaa "me tavalliset pulliaiset". Ensinnäkään Suomen pääministeri ei ole tavallinen, ja toiseksi hän ei ole pulliainen. Kolmanneksi hän ei voi ilmoittautua tavallisten pulliaisten joukkoon. Tietysti kaikki ihmiset syövät perunoita ja kaikissa toimii samanlainen aineenvaihdunta. Myös mielentiloja hallitsevat suunnilleen yhtäläiset lait. 

On kuitenkin ihmisiä, jotka ovat jollain tavoin erityisiä, halusivatpa tai eivät. Arkisia ja useimmille tuttuja ihmisiä ovat poliisit ja papit. Heidät erityisyytensä kuuluu siinä, että usein sanotaan poliisien ja pappien olevan tavallisia ihmisiä. Kuitenkaan samalla tavoin ei sanota toimistosihteeristä tai autonkuljettajasta. Erityisyyteen kuuluu, että vaaditaan jossain kohdin enemmän kuin oikeasti ns. tavallisilta ihmisiltä.

Sanonpa vielä jotain henkilökohtaista: Eläessäni seurakunnan keskellä minulla ei ole ollut ylivoimaisia vaikeuksia kantaa ammattini rasitteita. Silti olen lomareissuilla välttänyt paljastamasta virkaani. Pahinta oli takavuosina sairaalassa viettämäni viikko. Töin tuskin selvisin silloin ihmisenä olemisesta, ja sen päälle olisi vielä pitänyt olla kolmen hengen huoneessa päivystävä sairaalapappi. Nimettömyyteenkään en voinut kätkeytyä. Jostain se ammattini vain tihkui ihmisten tietoisuuteen.

Lämmin juhannus tappaa

Valitsemani otsikko "Lämmin juhannus tappaa" voi olla jonkun mielestä klikkiotsikko, ja ehkä se sitä onkin. Samalla se on myös selkokieltä. Pakkanen on paras poliisi, ja suttuisen kylmä vesisade on juhannuksen varmin turvaliivi. Sen ansiosta ei mennä suotta veneeseen keikkumaan.

Jonkun hyvä on jonkun toisen huono, ja tämä olisi vain hyväksyttävä. Tämä elämän peruslaki tuli mieleen, kun törmäsin piispa Mari Leppäsen tarinaan: 

Pieni koululainen oli pääsemässä elämänsä ensimmäistä kertaa huvipuistoon. Hän odotti innokkaasti vuoristorataa, maailmanpyörää, hattaroita ja vauhdin hurmaa.

Tyttö alkoi jo hyvissä ajoin rukoilla reissun puolesta. "Rakas Jumala, anna meidän retkipäiväksi kaunis sää. Aamen."

Vanhemmat seurasivat lapsen rukouksia vähän huolestuneina. Mitenköhän käy lapsen uskon, jos rukouksiin ei vastatakaan toivotulla tavalla? Mutta Anna oli sinnikäs ja jatkoi vanhempien hyvää tarkoittavasta toppuuttelusta välittämättä.

Vihdoin koitti kauan odotettu päivä. Tyttö heräsi hyvissä ajoin, avasi verhot ja katsoi ulos ikkunasta. Siellä satoi kaatamalla.

"Voi ei", totesi lapsi. "Joku maanviljelijä on ehtinyt rukoilla ensin."

Pitääkö vain olla hiljaa?

Postiluukusta tipahti tiedote, jonka jokainen sana oli lihavoitu ja alleviivattu otsikkoa myöten. Niinpä paperin lukeminen oli erittäin vaikeaa. Tekstiä siinä oli yhden aanelosen verran. Mietin, pitäisikö asiasta huomauttaa siinä toivossa, että tiedotteen laatija onnistuisi parantamaan viestintäänsä. 

Palaute jäi antamatta. Kokemukset ovat olleet vuosien varrella monenlaisia:

Tekniikan maailmassa oli ollut lasten turvaistuinten testi, ja yksi aikanaan suosittu malli oli todettu hengenvaaralliseksi. Näin sellaisen yhden tutun autossa, ja jouduin sisäiseen kamppailuun, kävisinkö sanomassa. Miksi minä puuttuisin muiden ihmisten elämään? Lopulta pakotin itseni liikkeelle, koska oli kyse pienen lapsen elämästä. En muista, miten minuun reagointiin, mutta ainakaan minulle ei oltu vihaisia.

Jossain somessa yhteiskuntatieteiden tohtori käytti toistuvasti sanaa agressiivinen. Varovasti huomautin, että yksi g kannattaisi lisätä sanaan. Minua ei ratkaisevasti haittaa, jos vaikka putkiasentaja tai korkeasti koulutettu diplomi-insinööri kirjoittaa sanan yhdellä g:llä. Yhteiskuntatieteiden tohtorin pitää kuitenkin osata tällaiset sanat. Havaitsemani virhe oli hänen kannaltaan hieman nolo, mutta siitä huomauttaminen saattoi pelastaa hänet jatkuvalta häpeältä. – Tohtori suutahti minulle, ja pian hänen kaverinsa riensivät hänen tuekseen. Minut tuomittiin turhaksi nillittäjäksi.

Tuttu paikallispoliitikko ryhtyi kirjoittamaan blogia. Mielestäni hänellä oli kirjallista kykyä, mutta ilmaisussa tai sen muotoilussa oli pari kolme vikaa, jotka ratkaisevasti heikensivät tekstien laatua. Lähetin yksityisviestin ja kerroin, mitä kannatti tehdä. Hän kiitteli vilpittömän tuntuisesti ja teki parannuksen. Uskon, että muutokset olivat ratkaisevan hyviä.

Minulla on varmaan tuhansia esimerkkejä siitä, kuinka olen miettinyt, kannattaako nuorille huomauttaa heidän tekemisistään; ja jos yleensä kannattaa, niin miten sen tekee. Niistä tapauksista ei tällä kertaa sen enempää. Oma taiteenlajinsa se on.

Kuoleminen on ihmiskunnan elinehto

Tuoreessa Tiede-lehdessä oli esimerkkejä keksinnöistä, joita ensin kiiteltiin, mutta jotka sittemmin havaittiin turmiollisiksi.

Lyijy, freonit, asbesti ja DDT

Amerikkalaisen Thomas Midgley Jr. sai aikaan sen, että autojen nakutusta ryhdyttiin poistamaan bensiiniin lisättävän lyijyn avulla. Aineen vaarallisuus kyllä tunnettiin, mutta se otettiin vakavasti vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Samainen Midgley jatkoi keksintöjään. Hän löysi freonit. Niiden avulla syntyi maan päällä myrkytöntä ja räjähtämätöntä kylmäainetta. Aluksi ei ollut tietoa siitä, että kolmenkymmenen kilometrin korkeudessa ne tuhoavat otsonikerrosta, joka suojaa maapalloa.

Samassa Tieteen artikkelissa mainitaan muitakin onnettomia keksintöjä, kuten asbesti ja DDT, jonka keksijä palkittiin työstään jopa lääketieteen Nobel-palkinnolla.

Lisäisin listaan yhden keksinnön, jota ei ole vielä saatu aikaan, onneksi, eli ihmisen ikuisen elämän maan päällä. Sitäkin kovasti kehitellään.

Pidennetty elinikä ilmastokatastrofia jouduttamassa

Ylen julkaiseman uutisen mukaan Kaliforniaan on perustettu useita laboratorioita, jotka tavoittelevat elämän pidentämiseen tähtääviä tekniikoita. Tavoitteena on venyttää ihmisen maksimielinikää huomattavasti 120 vuoden yli.

Näille Piilaakson veijareille myöntäisin ennakoivasti Thomas Midgley -palkinnon. Rajallinen maapallo ei kestä ihmisen rajatonta elinikää. Ilmastokatastrofia sentään jonkin verran ehkäisee se, että jokainen ihminen ennen pitkää poistuu luonnonvaroja kuluttamasta. Kuolema on yksityisen ihmisen kannalta tragedia, mutta yleisesti ottaen se on tarpeellinen järjestelmä ja suoranainen elinehto.

Kuoleminen on ihmiskunnan elinehto

Sopii lukea José Saramagon romaani Oikukas kuolema. Se kertoo nimeämättömästä valtakunnasta, jossa lakataan kuolemasta. Alkuinnostuksen jälkeen törmätään ongelmiin. Ensimmäisenä hermostuvat hautaustoimistot, mutta pian tilanne on kestämätön myös sairaaloiden ja koko yhteiskunnan kannalta, kun poistojärjestelmä ei toimi. Henkitoreissaan olevia mutta kuolemattomia potilaita sijoitetaan ties minne. Lopulta heitä aletaan kuljettaa valtakunnan rajan toiselle puolen, missä kuolema vielä toimii.

Tilanne ratkeaa, kun saadaan kuulla, että kuolema tulee uudestaan käyttöön. Yhtenä yönä toteutetaan kaikki 62 000 viivästynyttä kuolemaa. Samalla käytäntöjä muutetaan. Kuolevia lähestytään viikkoa etukäteen kirjeellä, jotta he voivat tehdä tarpeelliset järjestelyt, testamentit sun muut ja samalla hyvästellä omaisensa. – En oikein usko, että nämäkään muutokset parantaisivat lopulta tilannetta.

Kaivinkoneen kaipaus

En ole elämysten innokas bongaaja, mutta muutama vuosi sain kokea jotain ikimuistoista, kun sain hypätä traktorin pukille ja kyntää kokonaisen peltosaran. Näky oli kaunis. Maan kääntyminen aurassa tuottaa saman tunteen kuin meren aallot.

Elämyksiin ei tarvita Mount Everestiä eikä suuria nopeuksia. Tavallisemmat ja kotoisammat asiat riittävät hyvin.

Myös kaivinkoneet kiehtovat minua. Kun olen kulkenut kaivinkonetyömaan ohi, olen monesti ajatellut, että siinä olisi suurenmoista hommaa. Pääsisi tekemään niitä asioita, joita jo hiekkakasalla aloittelin. Ilmeisesti en ole ainoa ihminen, jota kaivinkoneet kiehtovat, koska luin eräästä paikallislehdestä, että jokin vapaa-ajan toimintoja tuottava firma tarjoaa mahdollisuutta niiden testaamiseen.

Edes lapset eivät välttämättä kaipaa huvipuistoja eivätkä päänsekoituslaitteita. Tärkeitä kokemuksia ovat yhteiset kauppareissut ja omassa keittiössä leivottu pulla - ja hiekkakasalla käytetty kaivuri.

Bussikuskia saattelemassa

Eilen olin saattelemassa tilausajoissa työtään tehnyttä bussinkuljettajaa, johon olen tutustunut pitkillä, pohjoiseen vieneillä automatkoilla. Tien päällä on ehtinyt puhua siitä, mitä elämässä on tapahtunut ja mitä vielä toivoo.

Olen oppinut kunnioittamaan tilausliikenteen kuljettajia. Heidän ammatissaan tarvitaan poikkeuksellista kykyä tulla toimeen ihmisten kanssa. Kyydissä on nuoria, vanhoja, lomalaisia, ystävyyskunnan väkeä ja Tallinnan turisteja. Kaikkiin on sopeuduttava, eivätkä matkasuunnitelmat aina toteudu. Kyyditettävät vaihtuvat, ja jokaiselle tilaajalle olisi kyettävä todistamaan, että seuraavallakin kerralla kannattaa soittaa samaan bussifirmaan.

Ellei ihmisten kanssa tule toimeen, on vaihdettava ajamaan betonia tai rakennuspalkkeja. Elottoman lastinkaan kanssa ei ole haittaa ihmissuhdetaidoista, mutta elinehto ne eivät sentään ole.

Mielikuvissa Jumala liitetään valkoiseen väriin

Ainakin koko 2000-luvun ajan olen kysynyt vuosittain noin seitsemältäkymmeneltä rippikoululaiselta, mitä he vastaisivat kysymykseen: "Jos Jumala olisi väri, minkä värinen hän olisi?" Olen esittänyt kysymykseni heti rippikoulun alussa, kun opetus ei ole vielä ehtinyt vaikuttaa.

Valkoinen on ehdottomasti yleisin vastaus. Se on saanut taakseen enemmistön joka ryhmässä. Sininen on saanut toiseksi eniten kannatusta, mutta muut vastaukset ovat harvinaisia. Vihreää on perusteltu sillä, että luonto on vihreä. Älyllistä pohdiskelua ovat osoittaneet ne vastaukset, joissa on sanottu, että Jumala on musta, koska se sisältää kaikki värit. Sama perustelu on joskus liitetty myös valkoiseen, mutta yleensä se on valittu vain sen tähden, että "tuntuu siltä". Erityisen harvinaisia vastauksia ovat olleet sekä punainen että ruskea.

Kun olen esittänyt saman kysymyksen vaihtamalla värin soittimeen, vastaukset ovat hajonneet. Melkein kaikki soittimet ovat tulleet mainituiksi.

Luonnonilmiöissä vastaukset ovat jakaantuneet kahtia. Toiset korostavat voimaa ja ovat valinneet ukkosen, tsunamin tai myrskyn. Toiset puhuisivat mieluummin tuulesta, sateesta tai auringonnoususta (riippumatta siitä, onko se luonnonilmiö vai jotain muuta). 

Kiinnostavaa on se, että kaikki rippikoululaiset ovat osanneet vastata kysymyksiin. Vapaiden, nimettömien kirjoitusten pohjalta noin kymmenen prosenttia rippikoululaisista on sanonut, että eivät usko Jumalan olemassaoloon, mutta myös he ovat osanneet kertoa, millainen on heidän mielikuvansa Jumalasta. Aineistoni pohjalta voi päätellä, että Jumalaan liittyvien mielikuvien puute on ihmisessä äärimmäisen harvinainen ominaisuus.

Digitaalinen kivunlievittäjä

Mielestäni ihan kunniallinen ja asiallista tavaraa myyvä liike mainosti digitaalista "Beurer EM 49 TENS/EMS kivunlievittäjää".

Olin hämmentynyt. Aivan heti en keksinyt, miten voisi digitaalisesti lievittää kipua.

Eikä siinä vielä kaikki. Laitteella voi myös parantaa yleistä hyvinvointia, ylläpitää kuntoa, rentoutua, kuntouttaa lihaksia ja ehkäistä väsymystä.

Laite ei ole ominaisuuksiinsa nähden edes kallis. Normaalisti se maksaa 49,90 euroa, mutta liikkeen kanta-asiakkaat saavat siitä kymmenen euron alennuksen.

Z-bussit ja Z-junat

Lappeenranta poistaa eräiden bussilinjojensa nimestä Z-kirjaimen, koska se on herättänyt pahennusta muistuttaessaan Venäjän sotapropagandasta.

Jotain samaa tapahtui vuonna 2020, kun Suomen ilmavoimat luopui kiusalliseksi käyneestä hakaristitunnuksestaan. Päätös oli ymmärrettävä. Vaikka ilmavoimien hakaristillä ei ollut historiallisesti mitään tekemistä natsiaatteen kanssa, tunnuksen käyttö oli muuttunut mahdottomaksi. Se oli ikään kuin saastunut Saksan historiasta. Pitkään sen säilyttämistä jaksettiin puolustella, mutta lopulta upseerit kyllästyivät selittelyihinsä. Käytännössä korvaaminen ei ollut kovin vaikeaa. Kuviahan on helppo vaihtaa, sillä niitä on maailmassa rajaton määrä.

Toisin on kirjainten määrä. En oikein hyväksy sitä, että Z poistetaan aakkosista Putinin takia. Venäjä on ikään kuin vallannut yhden kirjaimen, mutta valtaukselle ei pidä antaa myöten vetäytymällä Z:n käytöstä. Jos kirjainten käyttöä ruvetaan jäädyttämään, aakkosista tulee pulaa.

Johdonmukaisuuden nimissä olisi luovuttava muustakin. Olisi boikotoitava esimerkiksi Constantin Costa-Gavrasin klassikkofilmiä Z - hän elää!

Ja miten Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi kirjoittaa nimensä, jos Z on kielletty?

Ja kiitokset VR:lle, sillä Z-junat jatkavat kulkuaan.

TARKENNUS 9.6.2022: Hakaristi ei ole kadonnutkaan kaikkialta ilmavoimista. Se on edelleen esimerkiksi Satakunnan lennoston joukko-osaston lipussa. En osaa sanoa, onko tällainen jääräpäisyys tyhmyyttä, ymmärtämättömyyttä vai moraalittomuutta.

Pojasta ei olisi arvannut, että siitä professori tulee

Kuuntelin radio-ohjelmaa, jonka aiheena olivat järvet. Opin, että jalkapallokenttää suuremmat vedet ovat järviä ja pienemmät lampia. Sitä vähäisemmät ovat taas allikoita. Kuulin myös monenlaisia järviin liittyviä lukuja.

Haastateltu professori tuntui tietävän järvistä kaiken.

Tunnistin professorin nimen. Hänen äitinsä oli apteekissa työskennelleen äitini työkaveri. Ammattinimike oli tekninen apulainen. Tehtäviin kuului siivoamista, kahvin keittämistä ja varmaan myös tukkukuormien purkamista.

Poika tuli välillä apteekkiin, kun rahat olivat lopussa. Kuulemma hänen äitinsä hieman häpesi poikaansa, koska tämän ulkoisessa olemuksessa oli jotain, joka sai epäilemään, että hunsvottihan se on.

Poika kuitenkin kirjoitti ajallaan ylioppilaaksi. Tosin kirjoitusten arvosanat eivät ennakoineet akateemista menestystä. Reputtamisesta ei ollut vaaraa, mutta tulokset viittasivat täydelliseen keskinkertaisuuteen.

Hän ei olisi päässyt nykymallin mukaan todistusvalinnalla yliopistoon. Olisi pitänyt mennä valintakokeiden kautta.