Kerrostalojen ovisummerit ovat vaikeuttaneet jehovantodistajien elämää, ja muutenkin ihmiset ovat entistä varovaisempia ovikellojen soittajien kanssa. Yleensä tutut pirauttavat ennen kuin tulevat.
Oikeastaan jehovantodistajia näkee vain kaupungilla, kun he ovat pysäköineet itsensä kadunkulmaan. Mainoskyltin mukaan he tarjoavat ilmaista raamattukurssia, ja siinä he seisoskelevat kahdestaan.
En ole kohdannut aatteellisesti suuntautuneita ihmisiä, joiden kanssa keskustelu olisi ollut vaikeampaa.
Viimeksi olen ollut heidän kanssaan tekemisissä, kun oltiin samoissa hautajaisissa. Keskustelu onnistui siihen saakka, kun puhuttiin käytännön asioista, mutta kun sivuttiin uskontoa, emme ymmärtäneet lainkaan toisiamme. Huokaisin, että olisivatpa islamilaisia, buddhalaisia tai vaikkapa ateisteja, niin tästä tulisi jotain. Nyt oli edessä kielimuuri, joka ylsi taivaaseen saakka.
Olen muistellut myös muuatta vuosien takaista tuttua, jonka kanssa niin sanotusti synkkasi. Kun hän rupesi liikkumaan jehovantodistajien piireissä, sanat alkoivat muuttaa merkityksiään ja vähitellen ne alkoivat tarkoittaa aivan eri asioita kuin minun sanani. Ikään kuin minä olisin puhunut jäniksestä ja hän olisi tulkinnut sen oravaksi.
Lauseiden kielioppi oli minun ymmärtämääni suomea, mutta sanat olivat vaihtuneet.
Kenenkään ihmisen kanssa en ole tuntenut yhtä vahvaa vierautta. Hän istui vieressäni elävänä ja oli minulle kuollut.
30 kymppisenä tuli kaikin puolin oikein viehättävä nuori nainen ovelle ja halusi keskustella jeesuksesta, mutta takana ollut tuiman näköinen setämies kuului pakettiin. Oli pakko sanoa ei.
VastaaPoistaHeillä on ankarat säännöt omilleen.
Eivät kuitenkaan ole niinkään häiritseviä muille.
Kiihkoislamilaiset ovat sen sijaan ovat.
Kuusi vuotta olen todistajan kanssa ollut naimisissa ja kun alkuun käytiin keskustelut arvoista hyvin niin elämä on ollut helppoa yhdessä. Ihan tavallisia ihmisiä ovat, uskovat hieman eri tavalla kuin me, mutta niin uskoo muslimitkin. En minä tai kaltaiseni ole aina oikeassa.
VastaaPoista19-vuotiaana asuin ensimmäistä kertaa yksin, kesän korvessa tai ainakin kaukana kaikesta siitä, mihin pääkaupungin kersana olin tottunut. Talo oli rapistunut omakotitalo, mutta viis rapistuneisuudesta, sillä se oli yksin minun käytössäni. Kerran kun lekottelin pihalla viltillä lukemassa, portista astui kaksi jehovantodistajaa. Se oli ällistyttävää, sillä muita ihmisiä ei siellä periferiassa juuri näkynyt. Pyysin heidät siihen viltilleni istumaan. Vaikken ollutkaan puhelias ihminen, pienimuotoinen kommunikoinnin tarve oli ilmeisesti herännyt, kun en ollut moneen päivään puhunut.
VastaaPoistaViihdyin jehovantodistajieni seurassa. He puhuivat Jumalastaan, ja minä söin viinirypäleitä, joita he eivät halunneet. Aurinko paistoi. Kellään ei ollut erityinen kiire minnekään, mikä on harvinaista ja onnellistavampaa kuin useimmat muut asiat. En usko, että he ymmärsivät minua ja minä heitä yhtään vähempää tai enempää kuin ihmiset keskimäärin. Sanoilla on sillä lailla henkilökohtaiset juuret, että kestää aikansa, ennen kuin ymmärtää toisen sanoista ainoatakaan.
Otin heidän lehtensä ja vilkutin, kun he lähtivät. Viikkojen kuluessa melkein toivoin, että he vielä tulisivat, mutta ei heitä kuulunut. Syksyllä minäkin muutin jo toisaalle.
Ainakin he merkitsivät muistiinpanoihinsa jotain tällaista: "Otti lehden. Mahdollinen liittyjä. Kannattaa tulla toistekin."
VastaaPoista