Vielä tämän loppiaispäivän kuusi saa olla huonelämmössä, mutta huomenna se saa lähteä kiitollisesti muisteltuna ja tehtävänsä tehneenä. Poistumisellaan se muistuttaa siitä, että uusi saa tulla. Seimen ja joulukertomuksen äärellä voi hetken lumoutua, mutta vain hetken. Elämäntehtävät ovat muualla.
Joulukuusi on niitä harvoja kodin koristeita, joilla on minulle merkitystä. En käytä muovikuusia. Ne eivät tuoksu, ja muutenkin olen alkuperäiskappaleiden kannalla, en jäljennösten. Joku kiittelee muovin roskaamattomuutta, mutta kaikessa ei pidä ajatella käytännöllisyyttä. Elämässä on muitakin arvoja kuin se, että juhlan jäljet voidaan siivota kätevästi painepesurilla.
Hyvä kuusi saa olla muhkurainen, sillä elämä ei ole symmetrinen muotovalio. En innostu myöskään viljellyistä kuusista. On hienoa, jos puulla on historiansa ja oma erityinen paikkansa, josta se on tuotu elämäntarkoitustaan toteuttamaan. Koristeita ei tarvita paljonkaan. Joskus näen kuusia, jotka vaivoin pilkistelevät muoviroinan alta.
Bonusta tulee, jos kuusi tuo mieleen lämpimän ihmisen tai hyvän kaverin, jonka kanssa juttu on aina kulkenut. Siitä ilosta olen saanut nauttia tänäkin vuonna.
Jos kuuset osaisivat puhua, niillä olisi paljon kerrottavaa. Tämänvuotisemme näki ruokapöydän jatkopalan pettämisen niin, että pöydän sivuprofiili oli loiva vee. Ainakin tällä tavoin joulu oli ikimuistoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti