Urho Kekkonen oli erinomainen sanankäyttäjä. Mauno Koiviston puheet kiehtoivat, mutta ne olivat enemmän tulkittaviksi kuin ymmärrettäviksi tehtyjä. Martti Ahtisaari oli liiankin diplomaattinen ja vältti suututtamasta ketään. Tarja Halonen luetteli ajankohtaisia asioita ja käytti sanaa "globalisaatio" niin taajaan, että uudenvuoden seurassamme pidettiin sen lausumisesta tukkimiehenkirjanpitoa.
Sauli Niinistön puheet ovat parannusta edellisiin nähden. Hän ei tyydy vain luettelemaan ilmiöitä, vaan myös sanoo niistä jotain. En osaa ihmeemmin moittia hänen ajatuksiaan, ja kieli on hyvää.
Kun Niinistön puheita vertaa ukrainalaiseen kollegaan tai Barack Obamaan, arvosana laskee. Syntyy vaikutelma, että puheet on kirjoitettu toimistoaikaan virkahuoneessa.
Suurin ongelma on, että tekstiä tulee niin kuin makkaraa makkaratehtaalla, ihan kelpoa Saulin sinistä, mutta tasapaksua. Rytminvaihtoa tarvittaisiin muuallakin kuin kielen vaihtuessa ruotsiksi. Tauot ja äänenpainon vaihtelut tekisivät hyvää. Kuulijaa helpottaisi, jos olisi eräänlaisia väliotsikoita tyyliin: "Ja seuraavaksi vähän kotimaan asiaa..." Obamalta olisi paljon opittavaa.
Kaipaan myös konkretiaa ja tapauskertomuksia, ehkä myös huumoria. Presidenttinä tietysti vieraantuu kansalaisten elämästä, mutta kirjojen lukeminen paikkaisi ongelmaa. Voisi suositella vaikkapa ukrainalaisen äidin nobelistitytärtä Svetlana Aleksijevitšia.
Eihän se puhe huono ollut. Suomalaisten poliitikkojen sarjassa Niinistö pärjää hyvin, mutta mepä olemmekin taitavampia vaikenemaan kuin puhumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti