Finlandia-palkinnon voitto ei ole yleensä ollut minulle kirjan lukemisen syy. Jos kirja ei ole minua kiinnostanut, en olet palkinnosta heltynyt. Aika monia on kuitenkin tullut luetuksi. Käsiini ovat päätyneet nämä:
Samurai nukkuu (Markku Envall)
Alkutuuli (Bo Carpelan)
Mestari (Hannu Mäkelä)
Canal Grande (Hannu Raittila)
Juoksuhaudantie (Kari Hotakainen)
Puhdistus (Sofi Oksanen)
Uuni (Antti Hyry)
Hytti nro 6 (Rosa Liksom)
Nenäpäivä (Mikko Rimminen)
Jää (Ulla-Lena Lundberg)
Akvarelleja Engelin kaupungista (Jukka Viikilä)
Niemi (Juha Hurme)
Hävitys – Tapauskertomus (Iida Rauma)
Näistä Hannu Mäkelän Eino Leinoa käsitellyt romaan jäi kesken. Jörn Donnerin, Hannu Raittilan ja Jukka Viikilän teokset eivät jättäneet mainittavaa jälkeä, ja vallankaan Isästä ja pojasta en osaisi kertoa mitään. Sofi Oksasen Puhdistuksen tärkeyttä on mielestäni paisuteltu. Epäilen, että sen maine perustuu ennen muuta kirjailijan vaikuttavaan ulkoasuun. Toiseksi kirja on tuonut monille ihmisille uuden näkymän Neuvostoliiton aikaiseen Viroon. Olin perillä jo valmiiksi siitä todellisuudesta, joten minua kirja ei hätkähdyttänyt.
Kari Hotakaisen ja Mikko Rimmisen romaanien sisällöt muistan, mutta lukeminen jäi hajamieliseksi sivujen kääntelemiseksi. Sekä Antti Hyryyn että Rosa Liksomiin pätee se, että olisin paljon ennemmin palkinnut heiltä toisen kirjan kuin sen, joka lopulta nousi voittajaksi. Hyryn Aitta ja Liksomin Väylä ovat olleet erinomaisia romaaneja.
Jonkinlainen skandaali on, että Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemaa ei aikanaan palkittu. Se oli sentään 1980-luvun tärkein suomalainen romaani. Lisäksi se on viimeisin kirja, joka ennen Iida Rauman Hävitystä on saanut aikaan yhteiskunnallista keskustelua. Se toteutti Pulkkisen omaa ajatusta, että kirjoja ei pitäisi verrata toisiin kirjoihin, vaan maailmaan. Viime vuosi oli hyvä kirjavuosi, sillä Väylän lisäksi myös Pirkko Saision Passio ja Olli Jalosen Stalker-vuodet olisivat ansainneet voiton.
Paraikaa on menossa äänestys, jossa valitaan kaikkien aikojen paras Finlandia-voittaja. Minun ääneni sai itsellenikin yllätykseksi perinteisen, juonellisen kerronnan mestariteos Ulla-Lena Lundbergin Jää.
Äänestin Westön Missä kuljimme kerran -romaania. Se sivuutti loppupeleisdä niukasti Taivaanpallon ja Jään. Samaa mieltä Puhdistuksesta, kylläkin tärkeä kirja, respect sillekin samoin kuin Oksasen alkutuotannolle. Minulle hänen Stalinin lehmänsä oli tajunnan räjäyttävä juttu.
VastaaPoista