Olen tuntenut jonkinlaista kiusaantuneisuutta tasavallan presidentin toivotellessa Jumalan siunausta uudenvuoden puheensa päätteeksi. Kyllä minulle siunaus kelpaa, ja iloitsen siitä, että tällainenkin tapa mahtuu yhteiskunnalliseen puheeseen. Ongelmana on falskius.
Kun poistun kirkonmenoista Herran siunauksen jälkeen, tunnen olevani siunattu, mutta presidentin sanat eivät tuota samaa tunnetta. En ole yhtään siunatumpi puheen jälkeen kuin ennen sitä. Hänen lauseensa tuntuu vain jonkinlaiselta kannanotolta.
Uskonnollisella kielipelillä on sääntönsä. Ellei kyse ole uskonnollisen yhteisön auktorisoimasta virasta, siunaaja on ylemmän sukupolven edustaja, kun taas siunattavana on lapsi tai nuori. Vaari tai mummu voi siunata lapsenlapsen laskemalla käden hänen päälleen, mutta pikkulapsi ei normaalisti siunaa vaariaan eikä mummuaan. Poikkeuksena ovat vaikkapa vanhat virpomistavat, mutta niissä lasten toiminta perustuu erityiseen perinteeseen.
Kiinnostavaa on sekin, että lääninrovasti voi siunata hautausmaa-alueen, mutta ei enää tähtitaivasta. Se on hänellekin jo liian iso
Karkeasti sanoen presidentin uudenvuoden puheesta minulle nousee ajatus: "Millähän pätevyydellä tai valtuutuksella tuo on minua siunailemassa?"
Tarkkaan ottaen presidentit eivät ole varsinaisesti siunanneet, vaan ainoastaan toivottaneet siunausta. Onhan siinä eronsa, mutta liialta se silti tuntuu. Paremmin nielisin tällaisen lauseen: "Omasta puolestani toivoisin teille kaikille Jumalan siunausta - miten sen nyt kukin sitten käsittääkin."
Osuva pohdinta. Kunpa tämä seuraava presidenttimme, jo tiedetty henkilö, saisi mielen valon välähdyksenä oivalluksen jättää pois moiset höperehtimiset. Mutta hänen taustansa tietäen toive jää haaveeksi.
VastaaPoista